Villalanka ei ole vain materiaalia. Neulominen ei ole vain tekemistä. Käsityöt ovat synnyttämistä, selviytymistä ja voimansiirtoA.
Kun ystäväni sisko äkisti kuoli, hän teki valmiiksi siskon keskeneräiset käsityöt. Neuloi, virkkasi, ompeli ja kirjoi. Valmiit työt hän jakoi, yhteiset ystävät saivat jokainen jotain. Minä sain lapaset, samaa kaksiväristä lankaa, mutta niin eripariset että nauratti. Toinen oli juuri kuin vyötteen ohje, tasaisesti pilkkukirjava, toisessa värisäie onnistui muodostamaan tasaisia raitoja ja väripintoja. Sisarukset – niin samat, niin erit.
Ystäväni sanoi, että niin kauan kuin puikot heiluivat, ei ajatellut mitään. Ei ainakaan traagisesti menehtynyttä siskoa.
Pari kesää sitten olin hautajaisissa, jossa lapset, miniät ja vävyt, lastenlapset ja yksi vauvalapsenlapsenlapsi olivat arkun ympärillä jalassaan neulojana aivan erityisen hurjan mummunsa tekemät villasukat. Se ei ollut vain kunnianosoitus. Villasukat ylittävät mummun kuoleman rajan, kun hän pitää vielä pitkään perheensä sukissa. Sukista oli nyt tullut tavallista voimakkaammat ja merkityksellisemmät. Sukissa on mummun kosketus. Niissä oli elämänlankaa.
Maaginen voima
Syntymästä hautaan yhtä käsillä tekemistä koko elämä. Anna Rauhalan väitöstutkimuksessa Neulonnan taito (2019) haastateltavat kertovat tekijän ja saajan välillä olevasta vahvasta tunnesiteestä, joka konkretisoituu ja jopa muotoutuu käsintehtyyn vaatekappaleeseen.
Käsityön välttämättömyyteen liittyy maagisia voimia: toiveita, toivotusta, siunausta. Näinhän se on, kun saa tehdä vauvalle ensivaatteen. Näin on ollut sota-aikana, kun sadattuhannet naiset ja tytöt neuloivat lapasia, päähineitä, kaulaliinoja ja sukkia sotilaille rintamalla. Villalangasta tuli elämänlankaa. Pysy hengissä sinä, suojellaan toinen toistamme.
Sukan neulominen on hieno prosessi, joka alkaa ja loppuu, ja siinä välissä valmistuu sukka, parhaassa tapauksessa toinenkin. Käsityö antaa tutkitustikin elämänhallinnan tunnetta. Sukkalanka on elämänlankaa. Elämää ei voi hallita, mutta se tunne on oltava jollain elämänalueella, jotta jaksaa pahasta kitkasta eteenpäin. Erityisesti hallinnantunnetta voi murtaa läheisen kuolema. Silloin auttaa pienikin toivonvalo.
RAUHOITTAVA Käsillä
Käsityö-flow, tuo syvä ja keskittynyt uppoutumisen tila, rauhoittaa mieltä ja rentouttaa lihaksia. Se alentaa verenpainetta ja adrenaliinin tuotantoa ja hidastaa sydämen sykettä.
”Salaisuus” on siis täydellinen uppoutuminen. Työn kruunaa onnistumisen kokemus, että näkee tehneensä jotain itse, saaneensa omin käsin aikaiseksi jotain. Aivot tulkitsevat sen tilanteenhallinnaksi ja ratkaisutaidoksi. Meidän aivoissamme on self-help.
Mirka Kosunen toteaa käsityötieteen gradussaan ”Käsityön tekemisen merkityksiä surussa” (2019) otsikkonsa mukaisesti, että käsityön tekeminen koetaan surun prosessissa merkityksellisenä, sekä tehdessä että valmiin käsityön äärellä. Tutkijan haastattelemille oli neulominen ollut pakokeino surun tunteesta ja apu ahdistuksessa. Valmistunut käsityö oli silmien edessä käsin kosketeltava visio selviytymisestä.
Pikkupyörrettään kiertävä ajatusten piina asettuu hetkeksi. Keskittyminen antaa mielen levätä surusta tai muusta mielen stressistä. Tottuneet käsityöntekijät saattavat valita surun akuuteimmassa vaiheessa erittäin vaativan tai kokonaan uuden tekniikan.
Jos ei surussa pysty yhtään mihinkään, helpotusta voi tuoda jo pehmeä vyyhti lankaa, pätkä hyvää puuta tai lehtiöllinen hyvälaatuista paperia. Se voi johdatella ajatuksenlankaa eteenpäin, tekemiseen ja tuloksiin. Kosketus tunnistaa elämänlangan.
Solmun voimat
Ennen vanhaan, tarkemmin noin 100 vuotta sitten, pidettiin tärkeänä, että aloitetut käsityöt saatiin aina valmiiksi.
Mikäli kuolemaa lähestyvällä oli käsitöitä kesken, ne poltettiin, ettei kuolleen sielu jäisi tämänpuoleiseen tekemättömistä töistä valittamaan. Ymmärrän oikein hyvin. Joskus tekee mieli jo eläessään polttaa itsestänsä muistuttavia töitä.
Kuolemaan varauduttiin, eikä se ollut kenellekään mikään ongelma. Ommeltiin kuolinpaitaa ja kuolinsukkia. Karjalan Kannaksella tehtiin valkoiset neulakintaat, kun eivät luottaneet tuonilmaisen kesäkeleihin.
Kuolinvaatteissa piti ompelulangan olla kertaamatonta, eikä solmuja saanut tehdä. Kertaamaton tarkoittaa, että lanka on yksisäikeinen, lankaa ole tehty kiertämällä kahta tai useampaa säiettä yhteen. Solmuitta oli vainajan helpompi irrota elämästä. Melkoiset on siis voimat langalla! No, eipä tienneet vielä taskussa ja repussa itsekseen solmiutuvista kuulokkeenjohdoista.
Samasta syystä avattiin kaikki solmut huoneessa, jossa henkensä heittänyt oli (siis aikana, jolloin kuoltiin kotona): nyörit, nauhat, letit. Pitsejä tuskin tarvitsi purkaa, ja luulenpa, etteivät nyplääjät olisi edes suostuneet. Jos käytäntöä pidettäisiin yllä nykyisin, olisi syytä kiinnittää huomio myös kuulokkeitten johtoihin.
Kun nykyvainaja laitetaan arkkuun, ruumis puetaan essupaitaan. Kalliita pellavaisia arkkupaitojakin on, kalliine hihansuiden pitseineen. Pukeminen on tosin Suomessa tarpeetonta, koska vainajaa asuinen ei näe ehkä hautaustoimiston väkeä lukuun ottamatta kukaan. Arkku ei ole luterilaisissa hautajaisissa auki. Vaan ehkä kalliin paidan myötä hoivataan – käsityöllä.
KehrääMINEN, TUO PIILOSSA OLEVA ERITYISYYS
Yhdysvaltalainen psykologian professori Ann Futterman Collier on osoittanut, että käsitöiden tekeminen, erityisesti neulominen, kutominen ja kehrääminen ovat mainioita välineitä kaiken negatiivisen mielialan purkamiseen ja vaikeiden tunteiden käsittelemiseen. Hän toteaa tutkimusartikkelissaan The Well-Being of Women Who Create With Textiles: Implications for Art Therapy (2011) saman minkä kaikki muutkin: käsitöiden tekeminen lievittää stressiä, rauhoittaa ja rentouttaa.
En tiedä mistä Futterman Collier on löytänyt 2000-luvulla tutkimukseensa joukoittain kehrääjiä. Jos Collier olisi haastatellut minua, olisin voinut kertoa, että stressitasoni pysyi matalalla kehräämistä taannoin kokeillessa (se oli hurjan hauskaa), mutta että jos olisi vaatetus siitä kiinni, niin apua.
Mutta annas kun vain ajattelenkin Metsäpirtti-puvun rekon kirjontaa, stressi- ja turhautumismittarin asteikko ei riitä. Rekko on alussa. Rekko on kesken. Olen saanut aikaiseksi yhden rivin varsipistoja, ta-daa, joista jokaisen varsi, uskomatonta sinänsä, sojottaa eri suuntaan. Se jää kesken, teen muuta, ei haittaa.
Käsityön tekemisellä on rauhoittavin vaikutus, kun käsityötekniikka on tuttu. Lapsena olin vyyhdin pitelijänä parasta A-luokkaa, kun äiti keri lankaa (siihen aikaan ei myyty valmiita keriä). Kädet ojossa, kerijää myötäillen. Se oli ihanaa. Ehkä alan harrastaa vyyhdinpitelyä.
Kyl sie opit
A mie opetan siule. Kun mummoni Anna Saara sai tietää sairastuneensa parantumattomasti, hän otti harmaata villalankaa ja kinnasneulan ja näytti viisivuotiaalle minulle kintaantekoa. Vierekkäin istuttiin, hän opetti, mie neuloin, ja juteltiin. Vaikka olin tosi pieni, ymmärsin tilanteen merkittävyyden. Mummo kuolee kohta ja neulakinnastaito katoaa, ellen minä ja nyt ja tämä.
Hän teki valmiiksi kintaanalkuja, kärkiosia, jotka ovat aloittelijalle hankalia. Kuusi aloitusta, kolmet kintaat. Ko sie enämmä tiet, ni koht tulluo hyvä. Voi sitä riemuani kun alkoi sujua! Kyl sie nyt opit, etkä sie sit ikänäis unoha. En niin. Ne aloitukset – olivat taikakaluja hirveässä mummonikävässä, elämänlangalla neulotut.
Tamperelainen kuvataiteilija Sanni Weckman oli aikeissa opetella kutomaan kangaspuilla ryijyä, isoäitinsä opastuksella. Isoäiti kuitenkin menehtyi ennen kuin ehtivät aloittaa. Weckman ei osannut ryijytekniikkaa, mutta ajatteli, ettei se haittaa (juuri niin tulee toimia!). Hän opetteli ja kutoi, kutoi ja opetteli, teki miten hyvin eteni. Hän teki vanhoista vaatteista ja lakanoista valtavan kokoisen kasvokuvan rakkaasta Hillevi-mummostaan, mutta lähinnä räsymattosekatekniikalla.
Ensiapulankaa
Nykyään ihmisen ei ole pakko tehdä yhtään mitään käsitöitä. Mutta kun tehdään, tehdään rentoutumisen, ilon ja mielihyvän vuoksi. Sanon tämän sillä varauksella ja hyvin tietoisena, että toisiaan siitä on riemu kaukana kun ei suju.
Mutta! Käsitöiden, kaikenlaisten kädentaitojen opettelu, oppiminen ja taitaminen tuottaa tutkitusti niin suuria ja yksiselitteisiä hyvinvointivaikutuksia, että olisi suurta ennaltaehkäisevää viisautta antaa jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus niihin jo lapsena.
On kokonaisvaltaisesti vahingollista, jos ei tee käsillään muuta kuin naputtelee tietokonetta ja kännykkää.
Onneksi vallankäyttöön perustuva käsityönopetus on mennyttä maailmaa – että on vain yhdenlaista kantapäätä ja kavennusta tai pikkutarkkaa kuvion osumista. Suomalaisessa tekemisessä on ollut kovin yleistä vain täydellisen kelpaamisen taakka. Unohtakaa se.
Kamalaa on sekin, jo 90-luvun alussa toteutunut ilmiö, että etenkin teknisiä käsitöitä voi alakoulussa opettaa kuka hyvänsä alaa oppimaton tunari. Voi miksen ottanut valokuvaa eräänkin alakoulun vitriinistä, johon oli koottu surullinen näky nelosluokkalaisten tekemiä vaakoja. Siinä ne seisoivat, vaakakupit jokaisessa alakuloisesti kiinni pöydän tasossa. Lapset vihasivat niitä, tietenkin. Ja se oli vain yksi esimerkki surkeuden, taitamattomuuden ja välinpitämättömyyden vallasta.
Kinnasneulatekniikassa ei muuten ole tarkkaan pistelemisellä väliä. Se on oikeasti suurpiirteinen tekniikka, että sekaan mahtuu kaikki, mummo sanoi. Ja silti valmis pinta on kaunis ja säännöllinen kuvioltaan, koska perustekniikka kokoaa neulankuljetukset. Ja muistakaa Sanni Weckmanin mummoryijy!
Vaatikaa päivähoitoon ja kouluun lisää kädentaitoja ja opettakaa lapsillenne se mitä itse osaatte, vähänkin. Tehkää se, kun lapset ovat tarpeeksi pieniä, siinä kaiken kiinnostuksen iässä.
On sitten elämänlankaa mihin tarttua, on mistä ottaa kun tulee tiukka paikka elämässä. Ja se tulee.
(Teksti on osittain uudelleen kirjoitettu versio esseestäni Taito-lehdessä 1/2020)
Tai. Tainatai. 
Kiitos! Nyt ymmärrän, miksi kudon.
TykkääLiked by 1 henkilö