Vonnegut 5

Kurt Vonnegut, Teurastamo 5 eli lasten ristiretki. Velvollisuustanssi kuoleman kanssa. Tammi 1970. Alk. Slaughterhouse Five or The Childrens´s Crusade (1969), suom Juhani Jaskari.

Lukuvihkoni mukaan luin Kurt Vonnegutin romaanin ”Teurastamo 5 eli lasten ristiretki” kesällä 1975. Luin tuolloin kaikki Vonnegutit, jotka oli suomennettu. Olin 15-vuotias, Vonnegut-iässä.

Polku oli selvä.

Ensin oli Italo Calvinon Kosmokomiikkaa, sitten Huxleyn Uljas uusi maailma ja Salingerin Sieppari ruispellossa. Ensimmäinen Vonnegutini oli Mestarien aamiainen. Tammen Keltainen kirjasto oli opaste reitilläni kirjastossa. Siitä ennen oli Tammen Kultainen kirjasto, mutta siitä oli jo aikaa.

Sitä en muista mistä keksin tarttua Vonnegutiin. Ehkä otin sen kannen perusteella. Ehkä kirjailijalla oli hauska nimi kuten olikin. Ehkä kirjalla oli hauska nimi kuten olikin. Olin havainnut, että romaani, jolla on ironiaan vihjaava nimi, kiinnostaa minua.

Teurastamo 5 oli vaikeahko. Tajusin, että se johtuu iästäni. Arvelin että olen liian nuori. Ymmärsin, että sodan kuvaus on enemmän miesten juttu. Silloin se oli. Siihen aikaan televisiossa mainostettiin joulun alla isälle lahjaksi sotakirjoja (ja uusinta Päätaloa). Epäilen, ettei 70-luvulla ilmestynyt yhtään naisen kirjoittamaa sotakuvausta. Voin olla kyllä väärässä.

Teurastamo 5 tapahtuu mm. Dresdenissä toisen maailmansodan loppukuukausina ja siinä on mukana Hiroshimaa ja Nagasakia pahempi pommitus. En ole varma tiesinkö, että Dresdenin pommitus oli totta. Pommituksessa kuoli kahdessa päivässä yli 130 000 saksalaista siviiliä. Sotilaitakin, kai. Paloivat tuhkaksi.

Vonnegut oli sotavankina keskellä Dresdeniä, kun maanmiehet ja britit yhteistuumin, omat, pommittivat kaupunkia vihan vimmalla ja ilotulituksen innolla.

Dresden pommitettiin 14.-15. helmikuuta 1945 maan tasalle. Niin maan tasalle kuin se on materiaalin säilymisen lain mukaan mahdollista. Dresden muuttui Kuun maisemaksi. Amerikkalaiset kävivät Kuussa heinäkuussa 1969, Teurastamo 5 ilmestyi maaliskuussa. Amerikkalaiset tiesivät miltä Kuussa tulee siis näyttämään. Kuka tietää, vaikka Kuun historiassa olisi ollut hirmuinen fataali pommitus.

Mieleeni jäi kesällä 1975 lukemastani romaanista parhaiten kuvaus itse teurastamosta eli, no – teurastamosta, jonne saksalaiset olivat tuoneet 100 amerikkalaista sotavankia (paljon muitakin, mutta tämä oli p.o. ryhmä). Se miten vuorokauden kestävä pommitus, tuhannet ja tuhannet liittoutuneitten pommit hakkasivat maata, miten betonilattia hytkyy, seinät tutisevat ja laasti varisee päälle. Korvat soivat, on sama peittääkö korvat käsillä vai ei, ääni on murhaa. Sinkoilevat sirpaleet ja ympärillä romahtelevien kerrostalojen tiiliranka sataa päälle. Bunkkerikopissa on kylmää, juotavaa ei ole, ei ole jano eikä muitakaan tunteita. Taukoamattomalta melulta ei kykene ajattelemaan, on vain pelko eikä oikeastaan sitäkään. Odotetaan varmaa viimeistä romahdusta, jossa itse kuolee. Ja edestakaisin yläpuolella lentävät pommikoneet ovat amerikkalaisia. He eivät tienneet, että siellä on yhdessä entisen teurastamon bunkkerissa amerikkalainen, monta, sotilas, 100 sotilasta. Jos olisivat tienneet, eivät olisi pommittaneet. Sillä tavalla. Vaan olisivat tulleet hakemaan heidät pois.

Tietenkin olisivat. ”Niin se käy”.

Kuuluisa kuva Dresdenistä kaksipäiväisen pommittamisen jälkeen 15.2.1945. Liittoutuneitten 800 pommikonetta, 4000 pommia. Yli 1400 tonnia räjähteitä + 1200 tonnia palopommeja. Kaupunkia ei oltu juuri pommitettu aikaisemmin, tämä jätettiin viimeiseksi. Oli sopiva sää, kaupunki paloi yhtenä tuliuunina. Niin se käy. (Rare Historical Photos)

Mutta ne 100 amerikkalaista sotavankia eivät kirjassa kuole. Jollain merkillisellä tavalla he jäivät paineaaltojen mustissa kulmissa ja räjähteiden osumasäteissä kuolematta, teurastamon kellareissa. Vonnegut oli itse siellä, pääsi aikanaan kotiin kirjoittamaan, koska pommittamisen päättyessä Dresdeniä ei enää ollut eikä sotaa. Tuo kokemus vaurioitti Vonnegutin kuuloa ja mieltä ja paleltumatkin jättivät vammoja. Hän vammautui henkisesti, kärsi tuosta 22-vuotiaana kokemastaan paljaasta kauhusta.

Mietin nyt 46 vuotta ensimmäisen lukemisen jälkeen onko pommitus ja bunkkerikohtaus liikaa, jaksanko lukea sellaista.

Mutta mitä ihmettä. Romaanissa ei ole tuollaista kuvausta. Ei ollenkaan.

Mitä ihmettä.

Mitä olen lukenut? Käsiin ilmaantuu hienoista tärinää, rintaa puristaa äkkiä ahdistus, hengitän huonoa ylähengitystä, nieleskelen ilmaa. Mitä on tapahtunut?

Luinko teininä Vonnegutin romaanin turhaan? Olenko lukenut kaiken turhaan? Sain innoketta ainekirjoitukseen ja pysytin viljelemään joitain ilmaisuja, jotka osoittautuivat Vonnegutinsa, Hellerinsä, Brautiganinsa lukeneitten sisäpiirin kieleksi.

Joku poika luokassa saattoi ohimennen supaista jonkin sitaatin, niin että tunnistin hänenkin lukevan samantapaista kirjallisuutta. Mutta keskustelinko koskaan niistä? Tai mistään lukemistani kirjoista? En. Ei ole mitään palaamista luettuun. En muista niistä mitään. Olen lukenut aika paljon, mutta mieleeni ei ole jäänyt juuri mitään. Hämmästyttävää. Pelottavaa. Ärsyttävää.

Puhumattakaan että kykenisin siteeraamaan Seitsemää veljestä, Sinuhea, Tuntematonta sotilasta, Vonnegutia. Tuntematonta sotilasta en ole lukenut. Perheessäni ei ole sotakirjallisuuden lukemisen perinnettä, sittemmin minusta on tullut pelokas, en tahdo lukea sodasta. Joseph Hellerin Me sotasankarit ei ole sellainen sotakirja.

Tarvitsemmeko me edes siteerauskikkailua? En mene nyt siihen. Vaikka käytänhän minäkin kirjoitetussa tekstissäni toisinaan ilmaisua ”niin se käy”, joka on Teurastamosta. Vonnegut pistää sen peliin aina, kun joku kuolee.  

Luin Teurastamo 5:n parissa päivässä (eli samassa ajassa, mikä raivokas taukoamaton pommitus kesti Dredenissä tasan 76 vuotta sitten) (kas, siis aivan, AIVAN tasan 76 vuotta sitten).

Minulla on siis lukuvihko, jonka aloitin samalla kun sain kirjastokortin. Siinä on kirjattuna kaikki lukemani. Ei ole huono ajatus aloittaa alusta uudelleen. Vihkossa on ensimmäisenä Viisikot, Tiinat, Denise löytää tehtävänsä ja Mikko ja Mökö. Tässä hämmennyksessä tämä ei tunnu yhtään huonolta idealta. Mutta Vonnegutin innoittamana otin toiseksi iltakirjaksi (romaanin rinnalle) Leonard Cohenin runokokoelman Rakkauden orjat, jonka kaverin isosisko antoi syvästi vaikuttuneena, kun olin 15. Hän sanoi, että ei ole varma onko tää ihan sunikäisen luettavaa. Mutta olihan se, pidin kovasti. Pitääkö edes mainita, että en muistua rivin riviä siitä. Muistan kuitenkin kielen ja rytmin, ja Jarkko Lainehan oli suomentaja, ja Laineen runoista pidin kovasti.

”Pyy-tii-huit.” Eli onko sillä sitten suurtakaan väliä.

____________________________

Yhdysvaltalainen sotilas joutui omiensa pommittamaksi Dresdenin tulimyrskyssä – Kotona hän kirjoitti muistoista kirjan, ja Teurastamo 5:stä tuli klassikko – Kulttuuri | HS.fi 21.7.2019

Dresden muistuttaa siviilien kovasta kohtalosta sodassa – Mielipide | HS.fi 16.2.2020 Jukka Petäjä

Tulimyrsky valtasi kauniin Dresdenin toisen maailmansodan lopun jo häämöttäessä – Välillä on hyvä muistuttaa myös saksalaisten siviilien kärsimyksistä – Kulttuuri | HS.fi 8.5.2020 Jukka Petäjä

Täällä Dresden, kuuleeko New York? – Pääkirjoitus | HS.fi 9.5.2010 Kaija Virta.

Taivas kylvää kuolemaa – Radio ja TV | HS.fi 27.11.2007 (elokuvan Taivas kylvää kuolemaa esittely, Petri Immonen)

Ristikulkue Dresdenissä myös muille uhreille – Ulkomaat | HS.fi 13.2.1995 Tellervo Yrjämä-Rantinoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s