Paperi, kynä, silmä, käsi ja 2 h

Croquis-piirustus, 3 min. Taina

Taidekoulun aloittajilla oli ostettuna ohjeitten mukaiset, parhaat paperit. 300-grammaista Fabriano Artisticaa tai 200-grammaista Lanavanquardia, ”Yupoa”. Ensimmäisellä oppitunnilla otettiin heti esille kallein, yli kymmenen markkaa arkki. Se oli silloin, kun kaikki muukin maksettiin meillä markoilla.

Ja sitten: ”Revi se”.

Se oli järkytys. Korvat tarkensi kuulinko oikein, kädet jäätyi pöydälle. Mutta joo, revi. ”Mä siis itkin sinä iltana”.

Tämän kertoi nuori kuvataitelija myöhemmin, tuosta koulusta valmistuneitten näyttelyssä. Se oli vähillä rahoilla ostettu, paras, kaunis, ihana paperi. ”Se oli niin kallista, etten melkein uskaltanut ostaa sitä.”

Ja sitten opettaja sanoi – kun viimeinenkin oli riipinyt arkkinsa suikaleiksi – että se on vain paperia. Että se on revittynäkin yhtä paljon ja vain paperia. Se. On. Vain. Paperia. Älä kunnioita paperia liikaa, tai alat pelätä sitä. Ja että se hetki tulee kyllä, on hyvä varautua.

20200120_175643

Tuosta on 35 vuotta, ja mietin sitä toisinaan.

Olin äskettäin taas croquis-illassa. En käytä kallista, vaan piirtämiselleni sopivaa ja riittävää paperia. Tussille sileää tulostuspaperia, lyijykynille karkeampaa ja huokoisempaa, joita lehtiöitä ostan varastoon. Aikoihin en ole ottanut akvarelleja esille, mutta niille on oma paperinsa. Kun piirrän, paperi on vitivalkoista.

Croquis´ssa piirretään elävää mallia, ja joku katsoo kelloa. Malli asettuu asentoonsa, pehmustaa ehkä polvenalusen, ja me piirrämme minuutin, kolme, puolitoista. Malli vaihtaa asentoa ja taas piirretään. Croquis´ssa ei ole aikaa miettiä, ei paperia, ei jälkeä, ei tyyliä. Sitä vain hengittää ja katsoo ja kuljettaa kynää. Kaksi tuntia.

Tavoitteena ei ole jäljentää todellisuutta, piirtää näköistä. Olennaista on vain hahmo, mallin asento, olemuksen luonne, se mikä tekee asennosta tietynlaisen. Tahti on melkoinen, ja sekin on osa harjoitusta. Croquis´ssa harjoitetaan silmän ja käden yhteistyötä. Se vahvistaa katsomisen ja näkemisen taitoja. Hahmopiirustus tarkoittaa kai ylipäätään mallista piirtämistä, ja siitä tässäkin on kysymys. Sillä erotuksella vain, ettei yksityiskohtia hiota eikä niihin mitenkään keskitytä. Ei ehdikään, kun aikaa on niukasti.

20200120_175558

Nopea hahmottelu on rentouttavaa. Intensiivinen keskittyminen pakottaa luopumaan muusta ympäristöstä hetkeksi ja se tekee hyvää. Vaikeaakin se on, mutta ei se haittaa. Vieressa istuva käytti jotain vesiväriä! Myöhemmin tajusin, että hän on ammattilainen, kuvataiteilija. Liian helppo tekeminen ei kehitä havainnointi- eikä hahmonpiirtämisen taitoa.

Kai tässäkin on 60-40-suhde hyvä (tai 40-60, prosentteja siis). Toinen puoli helppoa, toinen vaikeaa. Sillä tavalla kehittyy, oppii, edistyy. Tulee aikaansaapa, taitava olo. Jos on liian helppoa, väsyn ja menetän mielenkiintoni, mutta myös jos on pelkästään liian vaikeaa. Niin se on.

 

Tein kahdessa tunnissa 35 piirustusta. Ajatus on siellä missä katse on, poissa muusta, poissa itsestä, ei edes omassa kädessä. Käsi seuraa katsetta. Katse piirtää, katse on kynä. Heti jos alkaa ”yrittää”, viivasta tulee jäykkä ja eloton.

Jälkeenpäin on uupunut, mutta virkistynyt.

Ranskan sana croquis tarkoittaa luonnosta, hahmotelmaa, verbi ´croquer´  luonnostelua ja hahmottelua. Heh, tosin myös narskumista ja nakertelua.

Valkoinen puhdas sivu on kauneimpia asioita mitä tiedän. Puhdas paperi on kauniimpi kuin piirrokseni, mutta sivuutan sen, valitsen välinpitämättömyyden. Siirrän jotenkin ajatukseni pois paperin kauneudesta ja piirrän. Aina se ei ole helppoa. Se on helpompaa, kun on joku, joka kehottaa aloittamaan, ”alkaa nyt”, ja lopettamaan. Se, jolla on kello. Suunnittelu, piirtämisen ulkoinen on pois itseltä, ja itsellä on vain paperi, kynä ja silmä.

20200120_175629

Toisinaan ei piirtämisestä tahdo tulla mitään. Ajatus ei suostu tulemaan Galleria B:hen, sen ruutulattiaiseen, ystävälliseen, rauhalliseen kammioon, vaan harhailee levottomana ja toisinaan ahdistuneenakin kaduilla, ympäri isoa kivitalojen korttelia. Se ei kuitenkaan johdu paperista ai sen pelosta, vaan useimmiten huolista. Mutta piirrän silloinkin, pakotan. Ajattelen että juuri silloin neurologinen järjestelmäni tarvitseekin keskittymistä itsen ulkopuoliseen.

Ryhmässä, joka istun kaksi tuntia hiljaa piirtämässä, ei valkoisen paperin kammosta ole tietoakaan. Kotona saan harvemmin irtauduttua tekemättömyyteen, jota tunnin, kahden piirtäminen vaatii. Pelkoja minulla on, mutta ei tällaista. Se on vain paperi, kynä, käsi, silmä ja aikaa.

20200120_175031

B-Galleria, Aninkaistenkatu 5, Turku  *  http://bgalleria.net/

Turun Kirjakahvilan croquis-illat. Kuukauden viimeinen keskiviikko klo 18.15. https://www.facebook.com/events/602380433932867/

Kun elokuvalehti kääntyi

Arvottomat – impressionistista reseptioestetiikkaa

”Elokuva on osoitettu nuorille ihmisille. Keskivertokeski-ikäisen on äärettömän vaikeaa ymmärtää sitä. Vähä ikä ei tietysti riitä, katsojan on oltava yleistä tasoa hieman älykkäämpi ja oppineempi sekä tunnettava elokuvan keinoja, jotta teoksen sisäänpäin kääntynyt maailma saisi merkityksiä katsojan todellisuudessa.

Toisaalta elokuva on hämmentävän naiivi. Näyttelijät katsovat usein katsojaa suoraan silmiin.

Elokuva on tyyliltään ”amerikkalainen”, mutta lähellä ”ranskalaista”. Kuitenkin se on suomalainen elokuva, sitä ei olisi voitu tehdä missään muualla. Jotenkin elokuvan maailma ei kyllä ole Suomessa: se mitä tapahtuu, millä tavoin tapahtuu, ei löydä perustaansa kotimaisessa traditiossa.

Elokuvassa näyttelevät ihmiset puhuvat joka tapauksessa suomea, hyvin puhuvatkin. Minkäänlaista pyrkimystä mannermaiseen kokonaisilmaisuun ei ole. Näin ollen joutuu elegantti dekadenssi rajoittumaan atmosfääriin. Rakenteellista ristiriitaa korostavat lattean arkipäiväiset näyttelijät.

Elokuvassa on paljon väkivaltaa. Elokuva ei olisi menettänyt mitään, jos sitä olisi merkittävästi vähennetty. Väkivalta on hyvin fyysistä ja raakaa. Kohtaus, jossa mies ja nainen ovat huoneessa, ja toinen alkaa riipiä esineitä lattialle ja kaataa huonekaluja, ja lopulta avoimesti hakata kumppaniaan, oli melko lailla Bud Spencer -tyyylinen burleski. Kotimaisesta elokuvasta ei olisi uskonut löytävänsä mitään niin halpahintaista. Yleisönkosiskelu on ilmeistä. Suomalainen elokuva on vielä nupullaan, samaten yleisö, joten taloudelliset näkökohdat pakottanevat tekijät mauttomuuksiin.

Toisaalta väkivalta on olennainen osa elokuvaa. Se luo jännitteitä ihmissuhteisiin, tietyn hengen koko tapahtumakulkuun. Elokuva ei olisi itsensä ilman väkivaltaa.

Sitä paitsi joidenkin elämä on sellaista. Raakuus on osittain kotimainen ilmiö ja elokuvataiteessa suosittua kautta linjan.

Elokuvan kieli on upeaa – loistokasta. Alhaisin spurgukin käyttää hyvää yleiskieltä: suorastaan voisi puhua henkisistä valkeista hansikkaista.

Jo kieli tekee elokuvasta ns. hyvän. On luultavaa, että ilman sitä elokuva ei olisi sitä mitä se on. Virheetön, herkkä suomen kieli saa uuden ulottuvuuden. Se kuvastaa sieluntilaa.

Toisaalta on outoa, että elokuva, joka on tarkoitettu rennoksi nuorisoelokuvaksi, joutuu tällaisen kielenhuoltoterrorin kohteeksi. Nuoriso ei jaksa kuunnella näin jäykkää lausuntaa. Kieli on luonnotonta ja vieraannuttavaa. Kankea puheilmaisu osoittaa tekijöiden harrastelijamaisuuden. Minkäänlaiseen kokeilevuuteen ei ole uskallettu antautua.

Elokuva on ensimmäisiä suomalaisia urbaaneja kuvakertomuksia. Kaupunki ja yö ovat symbolisia nykyaikaisen ikuisuuskäsityksen kuvia. Toisaalta olisi ollut katsojan kannalta optimistisempaa näyttää enemmän päivänvaloa.

Konteksti eksplisoituu.

Lyhyesti sanottuna Kaurismäkien elokuva on loistava henkisen avartumisen ilmentymä. Tällaisen elokuvataiteen muodon toivoo pesiytyvän Suomeen, etsivän itseään kehittyen edelleen.

Toisaalta ei olisi suotavaa, että tämänkaltaisen subjektiivinen, yksilöä harhauttava elokuvamuoto pesiytyisi maahamme.

*  *  *

– Kuuntelin teitä, ihmiset, luennoilla, kahvilassa, käytävillä, kurssikirjastossa, Fennicumin aulassa. Kiitos mielikuvista. Kaikkien aikojen sekavimmista ja mielenkiintoisimmista ennakko-odotuksista.

Menen tänään katsomaan elokuvan Arvottomat elokuvateatteri Kinopalatsiin Eerikinkadulla.

Taina Saarinen”

(Tulen Kanta, Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoitten ainejärjestön Kanta ry:n lehti,  marraskuu 1982, s. 15)

Kaikki ovat aina matkalla johonkin. Mikään ei muutu, elokuvissa.
Kaikki ovat aina matkalla johonkin. Mikään ei muutu, elokuvissa.

Matkalla pysähtyneisyydessä

Yllä oleva teksti on siis ainoa kirjoittamani elokuva-arvio Kaurismäen veljesten Arvottomista. Juttuni julkaistiin marraskuussa 1982 opiskelijajärjestön lehdessä, jota olin toimittamassa. Eli, niin, julkaisin sen tavallaan itse.

Ideani oli omani, mutta mielestäni mahdoton toteuttaa. En uskonut, että voisin saada kahta lausetta enempää.

Elokuva oli melkoinen tapaus. Kaikki kommentoivat sitä, siitä puhuttiin kaikkialla. Näki, että se teki aika suuren vaikutuksen. Ei hehkutusta, ei haltioituneita huudahduksia, ei ylisanoja. Pikemminkin viipyileviä pitkiä katseita ei mihinkään,  hitaita osallisuuden osoituksia. En ollut nähnyt sellaista tietoisen, vaikuttunen hiljaisuuden joukkoreaktiota koskaan.

Elokuvia olin kyllä nähnyt. Olin nähnyt elokuvia paljon: olin käynyt yli seitsemän vuotta elokuvakerhoissa, pohjoismaisia helmiä esittävässä Walhallassa ja maailman elokuvaklassikoita esittävässä Turun Elokuvakerhossa. Lisäksi istuin ehtiessäni ylioppilaskunnan omassa elokuvakerhossa, jonka viehättävänä elävien kuvien salina toimi luentosali ykkönen yliopsiton päärakennuksessa. Luin myös Filmihullu-lehteä. Tai yritin. Yhtä hyvin olisin voinut lukioranskallani lukea Cahiers du Cinémaa. Itse asiassa lueskelinkin sitä kirjastossa, ja voi olla, etten saanut siitä vähempää selvää kuin vaikeaselkoisista Filmihullun artikkeleista.

En kuitenkaan hahmottanut mikä Arvottomissa oli niin erityistä ja erilaista, ja se lisäsi kiinnostusta. Kylmänlaisena marraskuun lopun lauantai-iltapäivänä vuonna 1982 käveltiin lopulta kämppäkaverini Kaijan kanssa halki Turun Aurajoen rantatietä Ylioppilaskylästä keskustaan sitä katsomaan.

Olin ennen yliopisto-opintojen alkua varma, että edessä on avoin, kannustava, tietoa jakava ja omia näkemyksiä koetteleva keskustelujen maailma. No ei ollut. Oli besserwisser-kisoja, joihin ei ollut osallisuutta, ellei tiennyt kaikesta kaikkea. Sillä, että halusi tietää kaikesta kaiken, ei ollut suurtakaan arvoa. Olin innokas ja utelias, aika kriittinen, mutta hyväntuulinen nuori. Pidin keskustelemisesta, mutta siinä taidossa vielä varsin kokemattomana mieluiten samanmielisten kanssa. Eri mieltä olevien kanssa en yksinkertaisesti osannut keskustella. Vaikeaa se onkin.

Kun loin yhden artikkelin mittaisen urani elokuvakriitikkona, valitsin metodiksi kuunnella mitä muut siitä sanovat – ennen kuin olin itse sitä nähnyt. Tämä toteutustapa oli turvallinen, koska en luottanut alkuunkaan siihen, että minulla olisi itselläni fiksua kirjoitettavaa. Odotin kirjoittavani liioittelevan vitsin, mutta kun viikko salakuuntelua oli takana ja teksti koossa, kokonaisuudessa on paljonkin mieltä.

Oli tosi jännittävää kirjoittaa muistiin kahvilassa viereisen pöydän keskustelua tai luentosalissa edessä istuvan kuvausta vieruskaverilleen ennen luennon alkua.

Mitä on kengän alla

Pidin Arvottomista heti ensi minuuteista. Tunnistin kulman, sen mistä katseen suunnasta se kertoi. Lakoninen tulkitsematon puhetyyli oli järisyttävää: tuntui vapauttavalta kuulla ikään kuin pelkkiä sanoja (tulkittuna: ”puhtaita sanoja”, ´les mots pures´), kun taide oli ollut vuosikymmenten ajan auktorisoidun puheen reviiriä.

Kun sana oli itse itsensä valtaan asettamien määrittelemä. Arvottomien maailmassa henkilöhahmoja ei määritellyt kukaan.

Taiteen julkinen sana oli ollut iät ja ajat vallattuna. Ei oikein voinut olla sanottavaa (vaikkapa elokuvasta), ellei puhunut nonsensen rajoilla. Kuvaavaa on, että kun Peter von Bagh puhui elokuvista radio-ohjelmissaan ja käytti maalailevaa kuvailukieltä, jotkut naureskelivat: se oli ilmaisuvoimaista, suurta kieltä, jolla von Bagh kuvaili elokuvan radionkuuntelijan kotiin, jokaiselle tasaveroisesti, siihen seinälle.

Minkälainen von Bagh oli Filmihullun päätoimittajana? En muista.

Tuttujen ja puolituttujen jännä hiljainen reaktio Arvottomista liittyi tietenkin siihen millainen Arvottomat on ja miten se on tehty. Siinä on levollisen hengityksen tempo, siinä ehditään katsoa jäämättä tuijottelemaan ja siinä kaikella on merkitystä. Ehkei ole, merkityksiä syntyy, kun on rauha katsoa. Elokuva täydentyy katsojan aivoissa.

Niin se on: askeleen alle jäävällä hiekanjyvällä ei ole sinänsä ehkä merkitystä, mutta se askel, se kävely, se lähtö, se matka ei olisi mahdollinen ilman sitä mikä jää jalan alle. Krats. On oltava tietynlaista pysähtyneisyyttä, jotta ehtii huomata yksityiskohdat ja niiden arvon. Tietynlaista poistumista ja astumista ulkopuolelle, katsomista toisesta kulmasta tuttuja asioita.

Arvottomat: kaikella on merkitystä. Kaikella on arvoa. Se onkin Kaurismäkien, kummankin, elokuvien pitkä teema. Vaikka heidän seuraavat elokuvansa olivat toisenlaisia, Arvottomat oli se, joka käänsi lehden suomalaisessa elokuvateattereissa. Monesta tuli itseensä paremmin luotava katsoja. Vai kuinka?

Arvottomat oli selvää tavaraa populaarikulttuurissa eläneelle kaverille, joka luki Soundia ja Pahkasikaa. Elokuva iski silmää sille, ettei se pyri olemaan realistinen niin kuin Mikko Niskasen Ajolähtö”, Sunell kuvaa. (HS 1.11.2019)

 

Arvottomat

Ohjaus Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus Aki Kaursimäki
Säveltäjä Anssi Tikanmäki
Kuvaaja Timo Salminen
Tuotantoyhtiö Villealfa Filmproductions
 Matti Pellonpää … Manne
 Pirkko Hämäläinen … Veera
 Juuso Hirvikangas … Harri Salminen
 Esko Nikkari … Hagström
 Jorma Markkula … Mitja
 Asmo Hurula … Väyry
 Ari Piispa … Vasili
 Aki Kaurismäki … Ville Alfa
 Aino Seppo … Tiina
 Veikko Aaltonen … Juippi
 Elina Kivihalme … Anna-Kaarina, Juipin vaimo
 Eija Vilpas … Rulettiemäntä
 Riitta Havukainen … Tyttö autossa

(Elokuvan tekijätiedot: Wikipedia)

 

´Reader´s Block´ ja kuinka pääsin siitä

 

Viime vuonna luin. Luin pitkästä aikaa.  Luin oikeasti, kunnolla, kaiken aikaa ja olan takaa. Vuosi 2019 oli oikea lukuvuosi. ”Writer´s block” on monelle tuttu vakuumitila. Onnekseni en työssäni ole vuosiin sillä tavalla juuttunut – se on se umpikujan kaltainen tila, jossa ei saa synny tekstiä, ei pysty kirjoittamaan ajatuksiaan ja muistiinpanojaan sujuvaksi tekstiksi. Ai tuska!

Sen sijaan minullapa oli vuosien mittainen ”reader´s block”.  Termin saimme keskustelussa esiin kun viikko sitten erään kaunokirjallisuudessa syvällisesti kiinni olevan kirjastonhoitajan kanssa keskustellessamme. Kerroin onnellisesta lukuvuodesta, johon onnistuin hyppäämään monen vuoden lukukyvyttömyyden jälkeen. Sen tyhjyyden. Olimme varmoja, että keksimme termin, mutta ehei. Se, ja siten myös luku-umpikujaa, esiintyy ainakin Yhdysvalloissa. Mutta mitäpä siellä ei olisi. Siellä on aivan kaikkea, mitä ei voinut kuvitella olevankaan, m.o.t.

Ei suju.

Oli se melkoista, se luku-umpikuja. Tartuin kirjoihin, yhteen toisensa jälkeen, taas ja taas, mutta silmät ei pysyneet rivillä tai ajatus harhaili ties missä. Tai kirja oli vaan tosi huono. Kaikki oli. Ihmettelin mitä kustantamoissa nykyisin oikein tehdään, kun kaunokirjallisuus on pitkästyttävää, ei herätä kiinnostusta vaikka yritän, mitätöntä.

Näen että luettujen vihossani on esim. vuonna 2017 kyllä nimekkeitä, mutta minkäänlaista mielikuvaa niistä ei ole. Toi jäi kesken, toi jäi, toi ja toi, toi,toi..  Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista pidin, sen kuvauksesta, rakenteesta, ilmaisusta, ja sain sen luettua, mutta ei se ajatus siinäkään pysynyt kaiken aikaa samassa kohdassa kuin silmät.

Valohevosia. Sammakon lumoushaju.

Vuosi sitten joulun alla kävin perinteisellä lepäilyvisiitillä ystäväni luona Tampereella. Kävelimme kaupungilla, pistäydyimme jossain galleriassa, katselimme Hämeenkadun yllä ylpeinä pysytteleviä valotähtiä ja valohevosia, eteenpäin kulkevaa ihmispaljoutta, valoisia ikkunoita täynnä tavaraa ja kauniita asetelmia. Ja kävimme kirjakaupassa kuten tähän teemapäivään kuuluu.

Missään muussa kirjakaupassa ei ole sitä kirjantuoksua kuin on turkulaisessa

20200106_210415
Katselin ale-koreja Sammakon kirjakaupan ulkopuolella. ”Kirjat on vaarallisia”, sanoi joku mies ja selaili vieressä. ”Niin on”, sanoin ja menin sisään vaikken aikonut.

Sammakon kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Vaikka ei ollenkaan aio ostaa mitään, vaikka sitä menee sisään vain lämmitelläkseen, kun bussin tuloon on ikävästi aikaa ja on kylmä, niin sitten ostaa kuitenkin. Edellispäivänä kävi niin, ostin kolme kirjaa ja kortin. Ei sille voi mitään. Sammakon kirjakaupassa on vastustamaton, ihana kirjantuoksu. Niillä on siellä jotain taikuustuoksua, jotain lumokirjaparfyymiä, joka tyhjentää ostamattomuusaikeet päästä.

Välttämättä en aina kirjakaupasta osta, mutta nyt, kun olin siellä Tampereella vuosi sitten, ostin. Ostin Mia Kankimäen Yönaiset (Naiset joita ajattelen öisin, 2018). Se oli juuri ilmestynyt ja koska pidin todella paljon hänen Kioto-esikoisteoksestaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), odotin uuden kirjan avaamista. Tuona vuonna en tainnut juuri muuta saada luettuakaan.

20200106_212047
Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Aloitin Yönaiset heti bussissa matkalla kotiin, ajoin lukemiseen keskittyneenä ohi pysäkkini, luin kävellessäni pihaan ja luin takki päällä aamuun saakka, yhtä soittoa loppuun.

No enpä. Tartuin kirjaan viikon kuluttua, kun olin ensin nukkunut väsymyksiä pois.

Gustav Sandgren, Janne-kissan joulu (1967). Johon tiivistyy joulun se ihanuus, että saa uuden kirjan. Tässä tapauksessa olin 8-vuotias.
Kirja, johon tiivistyy joulun se ihanuus, että saa uuden kirjan. Tässä tapauksessa olin 8-vuotias.

Ja sitten vasta oli se täydellisyys. Aivan kuten lapsena ja teininä, kun joulun paketeista tuli uusi yöpuku, suklaita, villasukat ja kirjoja. Kun oli sänkyyn pedattuna puhtaat lakanat ja oli syöty hyvää ruokaa, oli ihanuutta vetäytyä lukemaan. Janne-kissan joulu (Gustav Sandgren, julk. 1967, luettu jouluna 1968) on kirja, johon nuo tunnelmat oikein tiivistyvät.

 

Matkustuslupa

En ollut lähdössä mihinkään erityisesti, siitä ei ollut kysymys.

Pelaa niillä korteilla jotka saat. Sairaudet ja heikkoudet ovat materiaalia.

Jatka töitä.

Jatka.”      (Naiset joita ajattelen öisin, (s. 426)

”Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti.” (s. 350)                                                           ”Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.

Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin  kirjaimin: m i n ä   t e i n   t ä m ä n.

Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. ” (s. 337)

”Jos haluat tehdä jotain, pystyt sen tekemään. Kysymys kuuluu: haluatko?” (s.284) ”Matkustuslupa: Kysy itseltäsi haluatko matkustaa. Jos haluat, myönnä lupa.” (s. 296)

 

Tai tietenkin olin lähdössä. Olin matkalla seuraavaan vaiheeseen. Elossa, siis liikkeellä. Kysy itseltäsi haluatko elää.

Mia Kankimäki hakee ja myöntää tarvittavat luvat ja kirjoittaa hauskan ja innostavan kirjan, joka palauttaa lukuhalut.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018). Katso kohti valokuvassa.
Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018). Katso kohti valokuvassa.

Ihan sama

Loppujen lopuksi minulle on sama kuka on kirjoittaja. Elämäkertomukset voivat olla ja ovatkin kiinnostavia, mutta luen ne sitten erikseen. Ei kiinnosta lukea kaunokirjallisuutta ja kirjoittajan vaiheita rinnakkain. Kirjan voisi lukea peittämällä tekijätiedot. On se vähän vaikeaa järjestää, jos itse hakee luettavaa kirjastosta tai ostaa kaupasta, mutta, no, joskus nyt kumminkin mietin sitä.

Kankimäki aloittaa laajasti Karen Blixenillä, jonka reittejä hän kulkee savannilla. Blixen on minulle liian pliisu, mutta Kankimäki ei. Kirjan ideana on kertoa hänen huomionsa herättäneistä naisista, jotka ovat häntä innostaneet ja näköjään rohkaisseetkin, naisista, jotka tekivät mitä halusivat, ja olivat määrätietoisia, esimerkiksi 1800-luvulla, jolloin on ollult melko hankalaa olla nainen.

Kankimäki on hauska. Hän yhdistää korkeaa ja matalaa, juhlavaa ja arkista, hän kuvaa lumoutumista ja pysyttelemistä vaikutelmissa ja tunnelmissa paremmin kuin ehkä kukaan.  Kukaan muu ei kuvaile niin taidokkaasti eläytymistä. Tai ainakaan kukaan, jonka kirjoja olen lukenut.

”Matkustuslupa”. Sekö se oli? Sekö se oli, se joka katkaisi reader´s blockin, umpikujan, jossa mikään kirja, johon tartuin, ei tuntunut miltään, ei herättänyt kiinnostusta, ei herättänyt mielenkiintoa eikä uteliaisuutta? Kai se se oli. Mia Kankimäki on minulle kirjailija, joka innostaa ja rohkaisee.

Sitten kirjastoon

Sitten se alkoi. Menin heti kirjastoon ja täytin kassini

a) kirjoilla joita heti tarvitsin (Krakova-kirjoja koska olin kohta lähdössä sinne  listallani ei kyllä ole kuin yksi, kolme siis puuttuu; dandykirjan, koska valmistelin artikkelia miestenpuvun historiasta)

ja

b) kirjoilla, jotka liittyivät kiinnostaviin asioihin ja ihmisiin (Jansson-kirja, koska ystäväni kirjoitti gradunsa Tove Janssonin pikkuotuksista; Tapio Koivukarin romaani, koska kuuntelin hänen haastattelunsa ja mukavankuuloista murteenkieltään Turun kirjamessuilla; jne).

Usein valitsen kyllä kassillisen kirjoja, joissa on hieno kansikuva. Tai kirjoja, joilla on hauska nimi (kuten on alla olevassa listassa sen viimeiset). Tai sitten esim. hyllystä K joka viides romaani. Näin saa käsiinsä vaikka mitä mistä

Paronitar Bertha Sophie Felicitas von Suttner, Aseet pois! (1889). Mainio epookkikäännös Alli Nissisen1895. Hämmästyttävää miten paljon suomi on uudistunut 100 vuodessa.
Paronitar Bertha Sophie Felicitas von Suttner, Aseet pois! (1889). Mainio epookkikäännös Alli Nissisen1895. Hämmästyttävää miten paljon suomi on uudistunut 100 vuodessa.

ei tiennyt mitään. Kuten sanottu: Jos tekee vain asioita joita aina tekee, niin sitä tekee vain asioita, joita tekee aina. ja se ei ole kiinnostavaa se.

Aloin lukea. Luin ja luin. Luin ja luin. Tiedän nyt miltä kuivahtaneesta huonekasvista tuntuu. Sitä en tiedä kaipaako kiinanruusu kovassa kokkareessa kyhjöttäessään enää vettä. Minä en enää kaivannut lukemista. Se oli surkeaa. Se oli poissa, menetetty.

Vaan eipä ollutkaan. Sitten hain toisen kassillisen, ja taas ja taas. Rakastan kirjastoja.

Lukuvuosi 2019 (lihavoiduista pidin paljon):

  1. Mia Kankimäki, Naiset joita ajattelen öisin. (2018)
  2. Kristina Rotkirch & Elena Hirn, Pietarin helmet. Tietos ja tarinoita. (2013)
  3. Riikka Forström, Yön valtakunta. (2012)
  4. Pia Ingström, Äitiä ikävä. Kirjoista, Beckiksestä, Istanbulista ja Karjalasta. (2010)
  5. Boel Westin, Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. (2014/2008)
  6. Tapio Koivukari, Luodetuulen maa. (2002)
  7. Jules Barbey d´Aurevilly, Dandyismistä ja George Brummelista. (2009/1845)
  8. Päivi Erola, Puola. Itämeren rannoilta Tatran vuorille. (2007)
  9. Tapani Kärkkäinen, Sankarimatkailijan Krakova. (2007)
  10. V.S. Naipaul, Elämän kuva. (2008/2001)
  11. F.Scott Fitzgerald, Kultahattu. (1974/1959)
  12. Marcello Fois, Sumu. (2002/1999)
  13. Anita Shrive, Silloin kerran. (2003/2001)
  14. Tiina Seppä, Kohtaamisia mennen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. (2015)
  15. Heidi Liehu, Rakkaus Pariisissa. (2000)
  16. Anita Sihvola, Päivät Marienbadissa. (2018)

    Haastattelin japanilaista taiteilijaa ja kysyin onko ´ikigai´ kaikille tuttu. Elämänvoima, jonka ansiosta jaksaa nousta aamulla.
    Japanilaisille tuttu on ikigai. Elämänvoima, jonka ansiosta jaksaa nousta aamulla. Miksi sitä meillä sanotaan..?
  17. Franz Kafka, Novelleja. (1977/1909)
  18. Joel Haahtela, Perhoskerääjä. (2006)
  19. Ken Mogi, Löydä oma ikigai. Japanilainen tie elämän voimaan. (2018/2017)
  20. Joel Haahtela. Mistä maailmat alkavat. (2017)
  21. Muriel Barbery, Kulinaristin kuolema. (2011)
  22. Juha Hurme, Hullu. (2012)
  23. Joel Haahtela, Traumbach. (2012)
  24. Martti Lintunen, Kaiken maailman vesillä. (1992)
  25. André Breton, Nadja. (2007/1928)
  26. Care Santos, Suklaanmaku. (2016/2014)
  27. Judith Schalansky, Kirahvin kaula. (2015/2011)
  28. Mirja Karna, Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä. (2015)
  29. Jesse Burton, Muusa. (2018/2016)
  30. Erlend Loe & Kim Hiorthøy, Maria & José. (2002/1994)
  31. María Cecilia Barbetta, Muodistamo Los Milagros.
    Satsista, jossa kansikuva oli valintaperuste. Nuoresta tulee taiteilija. Tie on pitkä, mutta visio on selvillä. "Pian hän alkaisi maalata ja silloin maailma olisi niin kuin sen piti. Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu.”
    Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat. Satsista, jossa kansikuva oli valintaperuste. Nuoresta tulee taiteilija. Tie on pitkä, mutta visio on selvillä. ”Pian hän alkaisi maalata ja silloin maailma olisi niin kuin sen piti. Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu.”

    (2010/2008)

  32. Erlend Loe, Muleum. (2008/2007)
  33. Yoko Ogawa, Professori ja taloudenhoitaja. (2016/2003)
  34. Claes Andersson, Oton elämä. Aikalaisromaani. (2011)
  35. Alexandra Coelho Ahndoril, Tyko Brahen taivas. (2007/1945)
  36. Jean Echenoz, Minä lähden. (2001/1999)
  37. Peter Sandström, Laudatur. (2016)
  38. Joel Haahtela, Elena (2003)
  39. Claes Andersson . Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. (2016)
  40. Göran Schildt, Epäilyn lahja. Hajamietteitä Jumalan kuolemasta ja eräästä kadonneesta isästä. (2000)
  41. Heinrich Heine, Firenzen öitä. (2006/1830)
  42. Anton Tsehov, Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkapuutarha. (1999/1896, 1899, 1901, 1904)
  43. Charles Baudelaire, Pariisin ikävä. (1963/1863)
  44. Hanna Elomaa, Idylliä etsimässä. Identifikaatiot ja itseymmärrys tammisaarelaisessa sivistyneistöperheessä 1880-luvulta 1930-luvulle. (2006)
  45. Meri Kuusisto, Vuosi tavaratalossa. (2018)
  46. Hermolepuutusta. August Pyöniityn ajatuksia. Esipuhe Juha Hurme. Toim. Johanna Lehto-Vahtera. (2018/1900-l alku)
  47. Willy Barras, Lapsen ruumis puhuu vanhempien historiasta. (2009/2008)
  48. Gilles Germain, Palatsi Moikan rannalla (1991/1988)
  49. Heikki Kännö, Sömnö. (2018)
  50. Jerome K. Jerome, Joutilaita mietteitä. (2007/1886)
  51. Joel Haahtela, Tähtikirkas, lumivalkea. (2013)
  52. Bruce Chatwin, Posliiniparoni. (1990/1988)
  53. Tytti Parras, Pensionaatti. (1984)
  54. David Foenkinos, Yhden elämän muistot. (2013/2004)
  55. Rebecca Solnit, Wanderlut. A History of Walking. (2000)
  56. Frédéric Gros, Kävelyn filosofia. (2015/2009)

    Tua Harno, Ne jotka jäävät. Sinnikkyyden kertomus. Ja ylisukupolvisuuden.Yllättävä, kiusaamaan jäävä loppukäänne.
    Tua Harno, Ne jotka jäävät. Sinnikkyyden kertomus. Ja ylisukupolvisuuden.Yllättävä, kiusaamaan jäävä loppukäänne.
  57. Johan Harstad, Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito. (2007/2005)
  58. Tua Harno, Ne jotka jäävät. (2014/2013)
  59. Takashi Hiraide, Kissavieras. (2016/2011)
  60. Hannu Väisänen, Esi-isät. (2017)
  61. Peter Høeg, Norsunhoitajien lapset. (2011/2010)
  62. Seppo Kimanen, Kamarimusiikin kauneus. (2019)
  63. Maire Heikkinen, Suomalainen tapettikirja. (2009)
  64. Anne B. Ragde, Aion tehdä sinut onnelliseksi. (2013/2011)
  65. Alice Hoffman, Punainen puutarha. (2014/2011)

    Raja-alueet ovat elävää seutua kaikkialla. Läntisessä saaristossa salakuljetuksesta ei kukaan puhu vieläkään, mutta tässä on mainio kirja itärajan bisneksistä.
    Raja-alueet ovat elävää seutua kaikkialla. Läntisessä saaristossa salakuljetuksesta ei kukaan puhu vieläkään, mutta tässä on mainio kirja itärajan bisneksistä.
  66. Janne Nokki, Tulli Karjalassa. Salakuljetusta ja tullivalvontaa Karjalan Kannaksella. (2017)
  67. Jean Echenoz, Pitkä juoksu. (2010/2008)
  68. Mikaela Strömberg, Sophie. (2015)
  69. David Foenkinos, Nainen jonka nimi on Nathalie. (2011/2009)
  70. Helene Hanff, Rakas vanha kirja. (1982/1970)
  71. Katharina Hagena, Omenansiemenen maku. (2009/2008)
  72. Romain Puértolas, Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin. (2016/2015)
  73. Estofiilis! Kirja Virosta ja sen ystävistä. Toim. ja suom. Sanna Immonen & Terhi Pääskylä-Malmström. (2011)
  74. Mikaela Sundström, Alati taivaat. (2000)
  75. Bertha von Suttner, Aseet pois! (2014/1889)

    Hurja jännite! Monologi, jossa toinen osapuoli on vaiti ja ilma sakeana kysymyksiä.
    Jens Christian Gröndahl, Lokakuun hiljaisuus. Hurja jännite! Monologi, jossa toinen osapuoli on vaiti ja ilma sakeana kysymyksiä.
  76. I.C.Voss, Kapteeni Vossin huimapäiset purjehdukset. (2017/1913)
  77. Jens Christian Grøndahl, Lokakuun hiljaisuus. (2002/1996)
  78. Robert Goolrick, Luotettava vaimo. (2011/2009)
  79. Vikas Swarup, Nuoren naisen koetukset. (2013/2013)
  80. Michael Zadoorian, Viimeinen loma. (2017/2009)
  81. Gabrielle Zevin, Tuulisen saaren kirjakauppias. (2014/2014)
  82. Carol Shields, Ruohonvihreää. (2012/1977)
  83. Italo Calvino, Paroni puussa. (1960/1957)
  84. Andrus Kivirähk, Koiranne alkaa kohta kukkia. (2019/2016)
  85. Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka ja Rooma. Toim Sari Kivistö & Hannu K. Riikonen. (2013)
  86. Titulointia. Piirtäjä-kuvittaja Jorma ”Titu” Tiittanen. ToimTeppo Tiittanen & Hannu Teider. (2019)
  87. Jim Dodge, Fup. (2004/1989)
  88. Apostolos Doxiadis, Petris-setä ja Goldbachin hypoteesi. (2004/1992)

    Péter Gárdos, 117 kirjettä. Sitä luulis, että puolison etsimisen tarina on imelää, vaan ei ole, päinvastoin.
    Péter Gárdos, 117 kirjettä. Sitä luulis, että puolison etsimisen tarina on imelää, vaan ei ole, päinvastoin.
  89. Riitta Konttinen, Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. (2017)
  90. Péter Gárdos, 117 kirjettä. (2016/2015)
  91. Carlos María Domínguez, Paperitalo. (2006/2002)
  92. Jean-Paul Didierlaurent, Lukija aamujunassa. (2015/2014)

 

Lukuvuosi 2020 alkaa:

  1. Pirjo Hämäläinen, Kuolleen miehen morsian. (2019). Hämäläisen ensimmäinen, ainoa, postuumi ja läppäriltä post mortem löytynyt romaani onkin sitten sellainen, että täytyy pitää vähän taukoa ennen kuin pystyy jatkamaan. Lukemisia.20200106_190305

 

 

 

 

 

 

Ja tässä lopuksi vielä linkki, jossa selostetaan miten pääsee pois luku-umpikujasta, ”Reader´s Blockista”. Pitääkin kirjoittaa aiheesta itse. Ei nimittäin ole ihan kuvatun kaltaisen helppoa palauttaa lukemisasetukset. Epäilen, ettei kirjoittaja ole oikeesti ollut luku-umpikujassa.

https://www.mentalfloss.com/article/562195/tips-for-overcoming-readers-block

 

 

Neljäs asema

Soitan selloa.

Aloitin kolme vuotta sitten. Sanoin heti alusta pitäen, että ”soitan selloa”. Se kuulostaa hauskalta, ja kuvaa sitä miltä minusta tuntui ja tuntuu.

Ensimmäiset jousenvedot vapailla kielillä (eli ilman vasenta kättä) olivat koskettava elämys. Se oli sitä, vaikka olin ollut äänen vieressä kotona yli 15 vuotta, seurannut harjoittelua, nauttinut sellotunnilla mukana kahdesti viikossa ja iloinnut lapsen konserteista lukuisat kerrat.

Muutama sekunti ennen jousenvetoa C-kielellä syvä hätäännys putosi vatsaan: mitä ihmettä olen tekemässä, miksi oi miksi en ole jossain muualla tekemässä jotain muuta.. Ja muutama sekunti hitaiden veto- ja työntöjousien jälkeen  – C, G, D, A – silmistä valui yhdet kyyneleet.

Se olin minä, joka sai sen aikaan. Se ääni lähti minusta.

Koska en paennut paikalta, tapahtui ensimmäinen sellotuntini. C, G, D, A, Juuan musiikkileirillä kesäkuussa 2016, alkuun johdatteli Minna Rusanen.

Harjoittelen nyt neljättä asemaa. Vasen peukalo sellon kaulan tyvessä, ykkös- eli etusormi kaulan toisella puolella, kielillä. Motoriikalle helpompaa, kun käsi lepää alempana, ja korvalle kiinnostavaa löytää uusia ääniä.

Sellonsoitto on oikein hyvä, kun haluaa tehdä uusia ja vaikeita asioita. En voi kuvitella elämää ilman vaikeaa tekemistä, mutta vaativaa ja helppoa, tuttua ja uutta oikeassa suhteessa, niin että jännite säilyy. Se pätee kaikkeen. Tanssiin, piirtämiseen, ruuanlaittoonkin. Minulla on nyt upea opettaja, Katariina Kolehmainen. Hän kuulee kaikessa hyvää ja väsymättä ohjaa, korjaa oikean ranteen ja kyynärpään liikettä, vasenta peukaloa, oikean etusormen asemaa, hartiat alas, hengitä, minimoi liike. Minimoi liike. Ja ääni tulee minusta: kun jousessa on hyvä tatsi, kun jousi kulkee oikeassa kulmassa, kun ei purista eikä paina, kun hengittää koko ajan, kun koko ruumis on rento ja liike ekonominen. Ei yhtään turhaa liikettä – se on pois soinnista.

Apocalyptica on asia erikseen.

*

Eilen, tiistaina 4. kesäkuuta 2019 alkoi Naantalin musiikkijuhlien 40. kesä.

Avajaiskonsertin ohjelma oli säveltäjiensä opuksista numero 40: Chopin, Schumann, Brahms. Numeroleikittelyjä on NMJ:n ohjelmissa ollut ennenkin; luovat ohjelmistoihin loputtomasti uusia yhdistelmiä.

Opus tarkoittaa sävellyksen järjestysnumeroa, jonka usein on antanut joku muu kuin tyyppi itse.

Konsertin sellobiisissä olivat huiput yhdessä: Arto Noras ja hänen Giovanni Crancino -sellonsa (vuodelta 1699, hyvänen aika, minä en uskaltaisi edes kuljetella semmoista) ja Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti d-molli, opus 40. Ja Oliver Triendl, piano.

Minusta on hienoa seurata sellistin työtä, erityisesti jousikättä. Jousen käsittelyssä on sellonsoiton ydin. Vähäistä työtä, rentoa liikettä, ja kuulla valtava ääni joka silti syntyy. Osaan katsoa sitä nyt, kun itse opettelen sitä.

Noraksen sellona soi koko kirkkosali. Kenelläkään ei ole niin kevyt jousi ja intensiivinen sointi. Taitoni eivät riitä kuvailemaan. Se sellonääni lähtee kuin ei soittimesta, aineellisesta kappaleesta ollenkaan. Kosketus on niin kevyt, että se ikään kuin leijuu ilmassa. Jos jokin on tässä maailmassa maagista, niin Noraksen soitto.

Selloja kuuntelemaan uppoutuessa joskus havahtuu ihmettelyyn, että vaikka niin vähän tehdään, niin paljon kuuluu. Se ääni, musiikki tulee niistä ihmisistä, vaikka he ovat ihan hiljaa. Jännä ajatuskulku, ääntä kuitenkin riittää.

Arto Noras on ymmärrykseni ylittävä sellisti. Kevyt, ekonominen kädenliike, ja ihan erityisesti jousen suunnanvaihdokset yhdessä äänessä, ilman että vaihdos kuuluu äänessä, hiventäkään. En tiedä miten se on edes mahdollista. Osaakohan kukaan muu sitä? Harjoittelen, ja ehkä kerran olen saanut vaihdettua jousen suuntaa ilman, että ääni on ihan kokonaan katkennut  – millisekunniksi, mutta senkin kuulee. Ainakin melkein, ehkä.

Linkin nauhoitteessa soittaa Šostakovitš pianoa, Daniil Shafran selloa. https://www.youtube.com/watch?v=D0xVffcIPiU

Tässä hieno kakkososa, Allegro. Esittäjät: Herre-Jan Stegenga ja Jacob Bogaart

Pidän Šostakovitšista. Tämä sellosonaatti on perinteisempää kuin vähän aikaisempi tuotanto. Šostakovitš kyllä säälittää. En kuule hänen musiikissaan Stalinin hampaiden kirskuntaa, vaikka siihen purentaan hänkin joutui, ja oli ilmeisesti aihetta pelätä henkensä puolesta.

Noras on NMJ:n taiteellinen johtaja, ja ohjelmistossa kuuluu sama kevyt, mutta intensiivinen ja syvä ja voimakas ote kuin hänen soitossaan. En tunne musiikkia kovin paljon, mutta NMJ:illa yllätyn ja kasvan, laajenen.

*

En ole hempeilymusiikin ystävä – Stravinskyn Kevätuhri ja Leoš Janáčekin Umpeenkasvaneella polulla ovat lemppareitani, Schubertia rakastan – ja kamarimusiikki tarjoaa vaikka ja mitä.  ´Kamari´ kuulostaa pieneltä ja sievältä, mutta musiikissa se tarkoittaa lattiapinta-alaa. Soittajia on enemmän kuin yksi, mutta vähemmän kuin sinfoniaorkesterissa – usein nyt juuri sen verran kuin yhteen kamarityyppiseen huoneeseen mahtuu.

Parasta on se mitä kamarimusiikki on: solistista yhteissoittoa ilman kapellimestaria. Soittajat keskittyvät intensiivisesti ja kommunikoivat minimaalisilla merkeillä.  En osaa sanoa mistä johtuu se tunne, että kuulijana olen yksi musiikin tekijöistä.

Muusikot nauttivat soittamisesta yhdessä, siitä ei ole epäilystäkään. Yhdessä soittaminen on kamariyhtyeessä jokaisen tasavertaista osallisuutta. Se on niin niin hienoa!

Voin kuvitella, että kamarimusiikin erityisyys on sidoksisuudessa, jotta kaksi, kolme, neljä, viisi tai seitsemän soittajaa ylipäätään pystyvät soittamaan partituurin läpi niin että jokainen nuotti soi säveltäjän suunnitelman mukaan. Onhan se nyt huimaa, että jokaisella on kuvionsa ja kuudestoistaosanuottinsa, ja silti tullaan al fine yhtä aikaa. Ilman sitä kapua.

Naantalin musiikkijuhlat on kumma festivaali. Maailman parhaat muusikot, maailman paras musiikki – ja kuinka kodikasta, helppoa ja ystävällistä kaikki onkaan. Hilpeys, kuin Ralf Gothónin leveä hymy,  ja kesä leijuu ilmassa. Tunnelma on hienostunut, mutta iloinen. Puheensorina pihassa ja odottava tunnelma toivottavat tervetulleeksi. Pihalla Ars Musican kojussa myydään parhaita äänitteitä, vieressä kahvia.

Ilta toisensa perään kävelen konserttisaliin, halki kaupungin puiston, hiekka rapisee askelten alla ihan tietyllä tavalla. Jokin tietty sorasekoitus kenties. Rannan ravintoloista leviää paistetun voin, kalan ja lihan haju, kahvin tuoksukin. Iltameri, aikansa yhteiskunnallisen vaikuttajan Birgitan patsas, kivikirkko ja sen hauska tonttulakkimainen torni ja pieni hengästyminen kohti ovea kavutessa.

Konserttisali on vähän outo juttu. Se on siis kirkko. Paljonhan kirkoissa soitetaan, monessa on hieno akustiikka. En vain tunne sitä luontevaksi.  Erityisesti on outoa kuunnella maailman hienointa musiikkia upeasti soitettuna, kun silmien edessä roikkuu väkivaltaisesti kuolleen miehen pahoinpideltyä ja verta valuvaa ruumista esittävä puupatsas. Istun mieluiten edessä, on muuta näkökentässä. Vaihtoehtoja konserteille ei kyllä oikein ole, ja oma tunnelmansa on kyllä vanhassa kivilinnoituksessa.

Kirkon ovi ja alttari ovat Naantalin kirkossa joskus vaihtaneet paikkoja: miten se on vaikuttanut akustiikkaan? Entä jos muusikot soittaisivatkin ovensuussa?

*

NMJ:ien esiintyjillä on lavalla hyvä olla, siellä näkyy ystävyys. Ei ole kuulemma vaikeaa saada muusikoita Naantaliin: kaupunki on viehättävä ja järjestelyt hyvät. Ohjelmistokin on kiinnostavaa soittaa hienojen kollegoiden kanssa. Turun huonohkon akustiikan konserttitalossa en näe lavalla ihan samanlaista yhteishenkeä. Uskon että ero on koossa.

Toisinaan soittajilla on kellastuneenvalkoiset pikkutakit päällä. Olen kiintynyt niihin. NMJ:lla on ilmeisesti puvusto, ja siellä takkeja kahta eri kokoa. Toivon ettei sitä puvustoa uudisteta.

Avajaiskonsertti alkoi niin että penkistä teki mieli pompata: Mikael Kemppaisen soittamalla riemukkaalla Chopinin Poloneesilla. Tässä Youtube-videolla sen kajauttaa 84-vuotias Vladimir Horowitz:

Soittakaa tämä riemukas poloneesi hautajaisissani! Eteenpäin! Mitään en kadu! Päästiinpä siitä! 😀

*

Matti Moilanen, lapseni sello-opettaja Turun musiikkiopistossa, sanoi joskus, että olisi hienoa jos jo pikkulapsilla olisi käytössään parhaat instrumentit, niin he kuulisivat parhaan version soitostaan. Ja kyllä, joka kerta kun oman lapsen sello vaihtui isompaan ja laadukkaampaankin, taitotaso tuntui ottavan valtavan loikan – samalla kun sellon sointi syveni ja ääni soittimen koon myötä vahvistui. Ja kyllä – omat aloittelijantaitoni kuulostavat hienoilta, kun saan tunnilla lainata oman opettajani soitinta.

Soitin, soittaja ja soitettava ovat tiivis kolminaisuus, jossa joka osa kannattelee ja vahvistaa toistaan. Taitava soittaja saa Hämä hämä häkistä esiin syvyyksiä, aloittelijan soitto kuulostaa syvemmältä huippusoittimella, Beethovenin 9. sinfonian neljännen osan teema (”Oodi ilolle”) kuulostaa hienolta vaikka millä soitettuna. Vähän kuin Tsehovin Kolme sisarta, jota ei taida saada esitettyä huonosti, koska teksti on niin hyvä.

Kuulija on se neljäs osa. Muut kolme eivät tarvitse kuulijaa toteutuakseen, mutta tunnen olevani etuoikeutettu voidessani olla samassa ilmatilassa, jossa liikkuu ääniaaltoina Noraksen ja kollegoittensa soitto.

 

Naantalin musiikkijuhlat op. 40!

Keskiviikkona 4. kesäkuuta 2019 Naantalin kirkko

Frédéric Chopin, Poloneesi, op. 40 no 1 A-duuri. – Mikael Kemppainen, piano

Robert Schumann, Fünf Lieder, op 40. – Tommi Hakala, baritoni, Juhani Lagerspetz, piano

Dmitri Šostakovitš, Sellosonaatti d-molli, op. 40. – Arto Noras, sello, Oliver Triendl, piano

Johannes Brahms, Trio Es-duuri, op. 40. Juhani Lagerspetz, piano, Elina Vähälä, viulu, Tanja Nisonen, käyrätorvi

 

 

Viisitoista säveltäjää. Nais-.

Women in Music -”Ladies and ladies”

Alberto Kusalananda Alcozer, piano
Sibelius-museo, Turku 6. elokuuta 2018

Alberto Kusalananda Alcozer. Sibmuseo 6.8.18

Kannattaa nousta ja lähteä, vaikka ei jaksaisi: Jo liikkeelle lähtö tekee hyvää.

Konsertin odottelun tunnelma on hauska ja jännittävä. Sibelius-museossa myös vähän outo keskeneräisiltä näyttävien betoniseinien keskellä.

Tietenkin tahdoin kuulla konsertin, joka on koottu yksinomaan naisten säveltämästä musiikista. En kyllä tiedä mitä on tulossa.

Montako osaan edes nimetä? Kaija Saariaho. Clara Schumann. Jovanka Tr…. (nyt pitää tarkistaa) Trbjevic. Hildegard von Bingen. Alma Mahler (paitsi ei, jos mies olisi saanut määrätä, eikä hän enää säveltänytkään kun oltiin naimisissa, koska mies ja miehen ura oli herra Mahlerista tärkeämpää – se ahdistaa niin, että en just nyt halua ajatella – mutta ei sekään ukko saanut tehtyä tekemättömäksi, jo sävellettyä pyyhittyä pois).

Ohjelmalehtisessä on pitkä lista nimiä. Viidestätoista vain kaksi tuttua – nimeä, nimittäin. Miten tämä on mahdollista..! Ärtymys, haluaisin että tiedän. MITÄ? Tarkoittaako tämä että kuuntelen näin jyrkästi sukupuolittunutta musiikkia? Näin se on. Konserttien ohjelmisto on miesvoittoista. Toisaalta sillä ei ole väliä, musiikki on tärkein. Mutta miksi siis en kuitenkaan kuule filharmonian konsertissa Lili Boulangeria?

Mutta pahin oli edessä. Vasta kohdassa neljä (Clara Wieck-Schumann) pystyn kuuntelemaan tai edes kuulemaan mitä soitettiin, koska sitä ennen jouduin ennen kokemattoman, oudon, epämiellyttävän ajatuksen hämmentämäksi.

Maddalena Casulanan luutulle säveltämät madrigaalit, moniääniset maalliset laulut renessanssiajalta 1500-luvulla, Alberto Alcozer soitti kuivakkaan mekaanisesti. Siltä minusta kuulosti. Mieleen tuli vuorovaikutusketju säveltäjä-nuotinnos-muusikko-instrumentti. Silloin Se Ajatus suisti vastaanottokykyni sameaan liikkumattoman veden umpilammikkoon. Tätä on vaikeaa kirjoittaa (koska joku saattaa lukea, mutta juuri siksi joku saattaa miettiä samaa, eli antaa mennä..). En tiennyt, että minusta voi kummuta sellainen ajatus. Tässä se tulee: ”Miltä miehestä tuntuu soittaa naisten sävellyksiä, naisten valta yllään”.

Siis oikeesti… En käsitä, että minun aivoni, joissa ei sukupuoleen perustuvaa lähtökohtaisuuden ajatusmallia tietääkseni ole, pystyvät tuottamaan tuollaisen ajatuksen.  Hätäännyin ja ajattelin että poistun ensi tilassa paikalta, järkytyin ajatustani – ei, vaan miellettä.

Olin jostain sedimenttien hapettomuudesta esiin syöksyneestä ajatuksestani pahalla mielellä konsertin jälkeen koko illan, seuraavan päivänkin. Kuva itsestäni joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

En koskaan, en yhtään ainoaa kertaa ole havainnut mokomaa ajatusta, kun pianoa on soittanut nainen ja nuottitelineellä jonkun miehen kirjoittamia nuotteja.

Annoin itselleni tiukat käskyt lopettaa tuo ja siirtyä kuuntelemaan. Musiikki rauhoittaa, onneksi sitä nyt riitti.

* * *

Alberto Alcozer on pianisti, säveltäjä ja opettaja, joka oli musiikin historiaa tutkiessaan ihmetellyt naisten harvalukuisuutta säveltäjinä ja kiinnostunut kun heitä löysi. Siinä konsertin synnyn tausta.

Naissäveltäjä on musiikin historiassa lähes sama kuin unohdettu säveltäjä. Turhaan tuuttiin ovat unohtuneet! Toivon heidät esiin. Suomessa vanhan musiikin yhtye Ombra Sonora esittää barokin ajan naisten tekemää musiikkia. Nuoret naiset kieltäytyvät taustapaikoista uuden kansanmusiikin ammattilaisina.  Näen tämän normaaliuden ajan alkuna.

Alberto Kusalananda Alcozer on buddhalaismunkki.  Vaikuttiko se musiikin johonkin? Hän saapui pää ajeltuna, riisui punaisen sahramin värisen vaatteensa eturiville. Sen alla oli samanväriset t-paita ja housut. Hän tervehti kumartamalla kämmenet yhteen painettuina ja hymyili. No ei vaikuttanut, mutta mistä minä toisaalta tiedän.

Mutta ainakin hänen tavassaan soittaa, tavassaan istua ja olla oli jotain levollisen rentoa. Hän tuntui lepäävän soitossa, valtava piano kasvoi sormista suureksi äänen puuksi. Se rauhallisuus ja jännitteisyys ilman jännittämistä levisi saliin.

Alcozeria luonnehditaan herkäksi tulkitsijaksi, mitä hän olikin. Cécile Chaminaden etydimäinen Thème varié oli helisevä, juoksevainen. Herkkyyttä on soittaa intohimoisesti ja voimakkaasti. Alcozer soitti riemuiten.

Välillä hän soitti, minun korviini, suorittaen, kuin luentona konsertin teemasta. Ja mitä ajattelinkaan?  Että pitää lukea buddhalaisuudesta – ja intohimosta. Suuri levollisuus ei sovi kaikkeen esittämiseen, pyöristikö Buddha välillä energioita?  May Aufderheiden kaksi hilpeää ragtimeä menivät kyllä ragtime-junallaan reipasta vauhtia. Viimeisellä lyönnillä lensivät pianistin silmälasit jonnekin kauas! Semmoista en ole ennen nähnytkään. No, kerran viulun jousi eli roka lensi ennen ratkaisevaa loppusäveltä keskelle yleisöä Schubert-konsertissa Turun linnassa. Forelli-kvintetto lipesi kuin sätkivä kala käsistä. Mutta kaikkia nauratti.

Germaine Tailleferren harpulle säveltämä Sonata per arpa kutsui tanssimaan. Mielenkiintoista, inspiroivaa musiikkia.

Lili Boulangerin pieni kappale  D´un jardin clair oli tuttu, tuttu. Ihastuttavaa puutarhassakäyntimusiikkia  – on Ylen jonkin kulttuuriohjelman tunnusmusiikki. Johdattelua sisälle vehreästä portista, gladiolusten ohi kohti iiristen reunustamaa lampea. – Youtubessa on Boulangerin samanhenkinen, mutta synkkää menoa kuljettava D´Un soir triste vuodelta 1918. Ensimmäinen maailmansota – uuden modernin ajan, tieteen ja taiteen avartumisen jälkeen verenhimoisen sotaan yllyttämisen ja propagandan ärsyttämänä teolliseen sotaan räjähtänyt Eurooppa. Mielettömäksi osoittautunut ihmislaji. Näin sitä kuulee.

Konsertin listassa ainoa elossa oleva säveltäjä on yhdysvaltalainen Elaine Fine. Tishri-sävellyksen nimi tarkoittaa ensimmäistä kuukautta juutalaisessa kalenterissa. Sulaa musiikkia korville, jännittävä rytminen kartta. Ensimmäinen – olisin kuullut mielelläni lisäosia.

Youtubessa onneksi on lisää kuunneltavaa. Ei näitä muuten kuule missään, vaikka monta syytä olisi. Jäljelle jäi vain kysymys: Missä muualla näitä soitetaan, esitetään? Onko näitä nuottivihoissa? Sukupuoleen on niin totuttu, että sitä ei enää huomata, että keskinkertaisempikin mies- valitaan ohjelmistoon ennen loistavaa nais-. Vai kuinka?

Kulttuuri ajattelee minussa.

En havainnut nuoteissa sukupuolieroja. Enkä tiedä mitä ne edes olisivat. Musiikki on musiikkia, kuten olin ajatellutkin. Mutta se pitää ajatella.

 

Ohjelma:

1.Maddalena Casulana (n. 1544-n.1590):  Vaghi amorosi augelli – O notte ocielo o mare (Madrigali quattro voces – II libro, 1570)

2. Elisabeth de la Guère (1666-1729): Allemanda – Sarabanda – Giga – Ciaccona (Suite in la minore, 1687)

3. Maria Anna Martinez (1744-1812): Sonata in la maggiore (1765)

4. Clara Wieck-Schumann (1819-1896): Scherzo, op. 14 (1845)

5. Amy Beach (1867-1944): Dreaming, op, 15,3 (1892)

* * *

6. Cécile Chaminade (1857-1944): Thème varié, op. 89 (1898)

7. May Aufderheide (1888-1972): Dusty & Buzzer Rags (1908-09)

8. Mél Bonis (1858-1937): Phoebé, op. 30 ( 1909)

9. Helena Stone Torgerson (1877-1941): The Squirrel (1915)

10. Lili Boulanger  (1893-1918): D´un jardin clair (1918)

* * *

11. Elisabetta de Gambarini (1731-1765): Minuet et tambourin. Lessons, op. 2 (1750)

12. Fanny Mendelssohn-Hensel (1805-1847): Lieder, op. 8,1 (1828)

13. Valborg Aulin (1860-1928): Romanza (1884)

14. Germaine Tailleferre (1892-1983): Sonata per arpa (1957)

15. Elaine Fine (1959-): 12. Tishri.  – Preludes 5775 (2014)

 

http://www.sibeliusmuseum.fi/fi/

https://www.youtube.com/channel/UC6DML45zsCjYQA9Pf4yIsyA

 

Kuva: Taina Saarinen