Neljäs asema

Soitan selloa.

Aloitin kolme vuotta sitten. Sanoin heti alusta pitäen, että ”soitan selloa”. Se kuulostaa hauskalta, ja kuvaa sitä miltä minusta tuntui ja tuntuu.

Ensimmäiset jousenvedot vapailla kielillä (eli ilman vasenta kättä) olivat koskettava elämys. Se oli sitä, vaikka olin ollut äänen vieressä kotona yli 15 vuotta, seurannut harjoittelua, nauttinut sellotunnilla mukana kahdesti viikossa ja iloinnut lapsen konserteista lukuisat kerrat.

Muutama sekunti ennen jousenvetoa C-kielellä syvä hätäännys putosi vatsaan: mitä ihmettä olen tekemässä, miksi oi miksi en ole jossain muualla tekemässä jotain muuta.. Ja muutama sekunti hitaiden veto- ja työntöjousien jälkeen  – C, G, D, A – silmistä valui yhdet kyyneleet.

Se olin minä, joka sai sen aikaan. Se ääni lähti minusta.

Koska en paennut paikalta, tapahtui ensimmäinen sellotuntini. C, G, D, A, Juuan musiikkileirillä kesäkuussa 2016, alkuun johdatteli Minna Rusanen.

Harjoittelen nyt neljättä asemaa. Vasen peukalo sellon kaulan tyvessä, ykkös- eli etusormi kaulan toisella puolella, kielillä. Motoriikalle helpompaa, kun käsi lepää alempana, ja korvalle kiinnostavaa löytää uusia ääniä.

Sellonsoitto on oikein hyvä, kun haluaa tehdä uusia ja vaikeita asioita. En voi kuvitella elämää ilman vaikeaa tekemistä, mutta vaativaa ja helppoa, tuttua ja uutta oikeassa suhteessa, niin että jännite säilyy. Se pätee kaikkeen. Tanssiin, piirtämiseen, ruuanlaittoonkin. Minulla on nyt upea opettaja, Katariina Kolehmainen. Hän kuulee kaikessa hyvää ja väsymättä ohjaa, korjaa oikean ranteen ja kyynärpään liikettä, vasenta peukaloa, oikean etusormen asemaa, hartiat alas, hengitä, minimoi liike. Minimoi liike. Ja ääni tulee minusta: kun jousessa on hyvä tatsi, kun jousi kulkee oikeassa kulmassa, kun ei purista eikä paina, kun hengittää koko ajan, kun koko ruumis on rento ja liike ekonominen. Ei yhtään turhaa liikettä – se on pois soinnista.

Apocalyptica on asia erikseen.

*

Eilen, tiistaina 4. kesäkuuta 2019 alkoi Naantalin musiikkijuhlien 40. kesä.

Avajaiskonsertin ohjelma oli säveltäjiensä opuksista numero 40: Chopin, Schumann, Brahms. Numeroleikittelyjä on NMJ:n ohjelmissa ollut ennenkin; luovat ohjelmistoihin loputtomasti uusia yhdistelmiä.

Opus tarkoittaa sävellyksen järjestysnumeroa, jonka usein on antanut joku muu kuin tyyppi itse.

Konsertin sellobiisissä olivat huiput yhdessä: Arto Noras ja hänen Giovanni Crancino -sellonsa (vuodelta 1699, hyvänen aika, minä en uskaltaisi edes kuljetella semmoista) ja Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti d-molli, opus 40. Ja Oliver Triendl, piano.

Minusta on hienoa seurata sellistin työtä, erityisesti jousikättä. Jousen käsittelyssä on sellonsoiton ydin. Vähäistä työtä, rentoa liikettä, ja kuulla valtava ääni joka silti syntyy. Osaan katsoa sitä nyt, kun itse opettelen sitä.

Noraksen sellona soi koko kirkkosali. Kenelläkään ei ole niin kevyt jousi ja intensiivinen sointi. Taitoni eivät riitä kuvailemaan. Se sellonääni lähtee kuin ei soittimesta, aineellisesta kappaleesta ollenkaan. Kosketus on niin kevyt, että se ikään kuin leijuu ilmassa. Jos jokin on tässä maailmassa maagista, niin Noraksen soitto.

Selloja kuuntelemaan uppoutuessa joskus havahtuu ihmettelyyn, että vaikka niin vähän tehdään, niin paljon kuuluu. Se ääni, musiikki tulee niistä ihmisistä, vaikka he ovat ihan hiljaa. Jännä ajatuskulku, ääntä kuitenkin riittää.

Arto Noras on ymmärrykseni ylittävä sellisti. Kevyt, ekonominen kädenliike, ja ihan erityisesti jousen suunnanvaihdokset yhdessä äänessä, ilman että vaihdos kuuluu äänessä, hiventäkään. En tiedä miten se on edes mahdollista. Osaakohan kukaan muu sitä? Harjoittelen, ja ehkä kerran olen saanut vaihdettua jousen suuntaa ilman, että ääni on ihan kokonaan katkennut  – millisekunniksi, mutta senkin kuulee. Ainakin melkein, ehkä.

Linkin nauhoitteessa soittaa Šostakovitš pianoa, Daniil Shafran selloa. https://www.youtube.com/watch?v=D0xVffcIPiU

Tässä hieno kakkososa, Allegro. Esittäjät: Herre-Jan Stegenga ja Jacob Bogaart

Pidän Šostakovitšista. Tämä sellosonaatti on perinteisempää kuin vähän aikaisempi tuotanto. Šostakovitš kyllä säälittää. En kuule hänen musiikissaan Stalinin hampaiden kirskuntaa, vaikka siihen purentaan hänkin joutui, ja oli ilmeisesti aihetta pelätä henkensä puolesta.

Noras on NMJ:n taiteellinen johtaja, ja ohjelmistossa kuuluu sama kevyt, mutta intensiivinen ja syvä ja voimakas ote kuin hänen soitossaan. En tunne musiikkia kovin paljon, mutta NMJ:illa yllätyn ja kasvan, laajenen.

*

En ole hempeilymusiikin ystävä – Stravinskyn Kevätuhri ja Leoš Janáčekin Umpeenkasvaneella polulla ovat lemppareitani, Schubertia rakastan – ja kamarimusiikki tarjoaa vaikka ja mitä.  ´Kamari´ kuulostaa pieneltä ja sievältä, mutta musiikissa se tarkoittaa lattiapinta-alaa. Soittajia on enemmän kuin yksi, mutta vähemmän kuin sinfoniaorkesterissa – usein nyt juuri sen verran kuin yhteen kamarityyppiseen huoneeseen mahtuu.

Parasta on se mitä kamarimusiikki on: solistista yhteissoittoa ilman kapellimestaria. Soittajat keskittyvät intensiivisesti ja kommunikoivat minimaalisilla merkeillä.  En osaa sanoa mistä johtuu se tunne, että kuulijana olen yksi musiikin tekijöistä.

Muusikot nauttivat soittamisesta yhdessä, siitä ei ole epäilystäkään. Yhdessä soittaminen on kamariyhtyeessä jokaisen tasavertaista osallisuutta. Se on niin niin hienoa!

Voin kuvitella, että kamarimusiikin erityisyys on sidoksisuudessa, jotta kaksi, kolme, neljä, viisi tai seitsemän soittajaa ylipäätään pystyvät soittamaan partituurin läpi niin että jokainen nuotti soi säveltäjän suunnitelman mukaan. Onhan se nyt huimaa, että jokaisella on kuvionsa ja kuudestoistaosanuottinsa, ja silti tullaan al fine yhtä aikaa. Ilman sitä kapua.

Naantalin musiikkijuhlat on kumma festivaali. Maailman parhaat muusikot, maailman paras musiikki – ja kuinka kodikasta, helppoa ja ystävällistä kaikki onkaan. Hilpeys, kuin Ralf Gothónin leveä hymy,  ja kesä leijuu ilmassa. Tunnelma on hienostunut, mutta iloinen. Puheensorina pihassa ja odottava tunnelma toivottavat tervetulleeksi. Pihalla Ars Musican kojussa myydään parhaita äänitteitä, vieressä kahvia.

Ilta toisensa perään kävelen konserttisaliin, halki kaupungin puiston, hiekka rapisee askelten alla ihan tietyllä tavalla. Jokin tietty sorasekoitus kenties. Rannan ravintoloista leviää paistetun voin, kalan ja lihan haju, kahvin tuoksukin. Iltameri, aikansa yhteiskunnallisen vaikuttajan Birgitan patsas, kivikirkko ja sen hauska tonttulakkimainen torni ja pieni hengästyminen kohti ovea kavutessa.

Konserttisali on vähän outo juttu. Se on siis kirkko. Paljonhan kirkoissa soitetaan, monessa on hieno akustiikka. En vain tunne sitä luontevaksi.  Erityisesti on outoa kuunnella maailman hienointa musiikkia upeasti soitettuna, kun silmien edessä roikkuu väkivaltaisesti kuolleen miehen pahoinpideltyä ja verta valuvaa ruumista esittävä puupatsas. Istun mieluiten edessä, on muuta näkökentässä. Vaihtoehtoja konserteille ei kyllä oikein ole, ja oma tunnelmansa on kyllä vanhassa kivilinnoituksessa.

Kirkon ovi ja alttari ovat Naantalin kirkossa joskus vaihtaneet paikkoja: miten se on vaikuttanut akustiikkaan? Entä jos muusikot soittaisivatkin ovensuussa?

*

NMJ:ien esiintyjillä on lavalla hyvä olla, siellä näkyy ystävyys. Ei ole kuulemma vaikeaa saada muusikoita Naantaliin: kaupunki on viehättävä ja järjestelyt hyvät. Ohjelmistokin on kiinnostavaa soittaa hienojen kollegoiden kanssa. Turun huonohkon akustiikan konserttitalossa en näe lavalla ihan samanlaista yhteishenkeä. Uskon että ero on koossa.

Toisinaan soittajilla on kellastuneenvalkoiset pikkutakit päällä. Olen kiintynyt niihin. NMJ:lla on ilmeisesti puvusto, ja siellä takkeja kahta eri kokoa. Toivon ettei sitä puvustoa uudisteta.

Avajaiskonsertti alkoi niin että penkistä teki mieli pompata: Mikael Kemppaisen soittamalla riemukkaalla Chopinin Poloneesilla. Tässä Youtube-videolla sen kajauttaa 84-vuotias Vladimir Horowitz:

Soittakaa tämä riemukas poloneesi hautajaisissani! Eteenpäin! Mitään en kadu! Päästiinpä siitä! 😀

*

Matti Moilanen, lapseni sello-opettaja Turun musiikkiopistossa, sanoi joskus, että olisi hienoa jos jo pikkulapsilla olisi käytössään parhaat instrumentit, niin he kuulisivat parhaan version soitostaan. Ja kyllä, joka kerta kun oman lapsen sello vaihtui isompaan ja laadukkaampaankin, taitotaso tuntui ottavan valtavan loikan – samalla kun sellon sointi syveni ja ääni soittimen koon myötä vahvistui. Ja kyllä – omat aloittelijantaitoni kuulostavat hienoilta, kun saan tunnilla lainata oman opettajani soitinta.

Soitin, soittaja ja soitettava ovat tiivis kolminaisuus, jossa joka osa kannattelee ja vahvistaa toistaan. Taitava soittaja saa Hämä hämä häkistä esiin syvyyksiä, aloittelijan soitto kuulostaa syvemmältä huippusoittimella, Beethovenin 9. sinfonian neljännen osan teema (”Oodi ilolle”) kuulostaa hienolta vaikka millä soitettuna. Vähän kuin Tsehovin Kolme sisarta, jota ei taida saada esitettyä huonosti, koska teksti on niin hyvä.

Kuulija on se neljäs osa. Muut kolme eivät tarvitse kuulijaa toteutuakseen, mutta tunnen olevani etuoikeutettu voidessani olla samassa ilmatilassa, jossa liikkuu ääniaaltoina Noraksen ja kollegoittensa soitto.

 

Naantalin musiikkijuhlat op. 40!

Keskiviikkona 4. kesäkuuta 2019 Naantalin kirkko

Frédéric Chopin, Poloneesi, op. 40 no 1 A-duuri. – Mikael Kemppainen, piano

Robert Schumann, Fünf Lieder, op 40. – Tommi Hakala, baritoni, Juhani Lagerspetz, piano

Dmitri Šostakovitš, Sellosonaatti d-molli, op. 40. – Arto Noras, sello, Oliver Triendl, piano

Johannes Brahms, Trio Es-duuri, op. 40. Juhani Lagerspetz, piano, Elina Vähälä, viulu, Tanja Nisonen, käyrätorvi

 

 

Mainokset

Viisitoista säveltäjää. Nais-.

Women in Music -”Ladies and ladies”

Alberto Kusalananda Alcozer, piano
Sibelius-museo, Turku 6. elokuuta 2018

Alberto Kusalananda Alcozer. Sibmuseo 6.8.18

Kannattaa nousta ja lähteä, vaikka ei jaksaisi: Jo liikkeelle lähtö tekee hyvää.

Konsertin odottelun tunnelma on hauska ja jännittävä. Sibelius-museossa myös vähän outo keskeneräisiltä näyttävien betoniseinien keskellä.

Tietenkin tahdoin kuulla konsertin, joka on koottu yksinomaan naisten säveltämästä musiikista. En kyllä tiedä mitä on tulossa.

Montako osaan edes nimetä? Kaija Saariaho. Clara Schumann. Jovanka Tr…. (nyt pitää tarkistaa) Trbjevic. Hildegard von Bingen. Alma Mahler (paitsi ei, jos mies olisi saanut määrätä, eikä hän enää säveltänytkään kun oltiin naimisissa, koska mies ja miehen ura oli herra Mahlerista tärkeämpää – se ahdistaa niin, että en just nyt halua ajatella – mutta ei sekään ukko saanut tehtyä tekemättömäksi, jo sävellettyä pyyhittyä pois).

Ohjelmalehtisessä on pitkä lista nimiä. Viidestätoista vain kaksi tuttua – nimeä, nimittäin. Miten tämä on mahdollista..! Ärtymys, haluaisin että tiedän. MITÄ? Tarkoittaako tämä että kuuntelen näin jyrkästi sukupuolittunutta musiikkia? Näin se on. Konserttien ohjelmisto on miesvoittoista. Toisaalta sillä ei ole väliä, musiikki on tärkein. Mutta miksi siis en kuitenkaan kuule filharmonian konsertissa Lili Boulangeria?

Mutta pahin oli edessä. Vasta kohdassa neljä (Clara Wieck-Schumann) pystyn kuuntelemaan tai edes kuulemaan mitä soitettiin, koska sitä ennen jouduin ennen kokemattoman, oudon, epämiellyttävän ajatuksen hämmentämäksi.

Maddalena Casulanan luutulle säveltämät madrigaalit, moniääniset maalliset laulut renessanssiajalta 1500-luvulla, Alberto Alcozer soitti kuivakkaan mekaanisesti. Siltä minusta kuulosti. Mieleen tuli vuorovaikutusketju säveltäjä-nuotinnos-muusikko-instrumentti. Silloin Se Ajatus suisti vastaanottokykyni sameaan liikkumattoman veden umpilammikkoon. Tätä on vaikeaa kirjoittaa (koska joku saattaa lukea, mutta juuri siksi joku saattaa miettiä samaa, eli antaa mennä..). En tiennyt, että minusta voi kummuta sellainen ajatus. Tässä se tulee: ”Miltä miehestä tuntuu soittaa naisten sävellyksiä, naisten valta yllään”.

Siis oikeesti… En käsitä, että minun aivoni, joissa ei sukupuoleen perustuvaa lähtökohtaisuuden ajatusmallia tietääkseni ole, pystyvät tuottamaan tuollaisen ajatuksen.  Hätäännyin ja ajattelin että poistun ensi tilassa paikalta, järkytyin ajatustani – ei, vaan miellettä.

Olin jostain sedimenttien hapettomuudesta esiin syöksyneestä ajatuksestani pahalla mielellä konsertin jälkeen koko illan, seuraavan päivänkin. Kuva itsestäni joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

En koskaan, en yhtään ainoaa kertaa ole havainnut mokomaa ajatusta, kun pianoa on soittanut nainen ja nuottitelineellä jonkun miehen kirjoittamia nuotteja.

Annoin itselleni tiukat käskyt lopettaa tuo ja siirtyä kuuntelemaan. Musiikki rauhoittaa, onneksi sitä nyt riitti.

* * *

Alberto Alcozer on pianisti, säveltäjä ja opettaja, joka oli musiikin historiaa tutkiessaan ihmetellyt naisten harvalukuisuutta säveltäjinä ja kiinnostunut kun heitä löysi. Siinä konsertin synnyn tausta.

Naissäveltäjä on musiikin historiassa lähes sama kuin unohdettu säveltäjä. Turhaan tuuttiin ovat unohtuneet! Toivon heidät esiin. Suomessa vanhan musiikin yhtye Ombra Sonora esittää barokin ajan naisten tekemää musiikkia. Nuoret naiset kieltäytyvät taustapaikoista uuden kansanmusiikin ammattilaisina.  Näen tämän normaaliuden ajan alkuna.

Alberto Kusalananda Alcozer on buddhalaismunkki.  Vaikuttiko se musiikin johonkin? Hän saapui pää ajeltuna, riisui punaisen sahramin värisen vaatteensa eturiville. Sen alla oli samanväriset t-paita ja housut. Hän tervehti kumartamalla kämmenet yhteen painettuina ja hymyili. No ei vaikuttanut, mutta mistä minä toisaalta tiedän.

Mutta ainakin hänen tavassaan soittaa, tavassaan istua ja olla oli jotain levollisen rentoa. Hän tuntui lepäävän soitossa, valtava piano kasvoi sormista suureksi äänen puuksi. Se rauhallisuus ja jännitteisyys ilman jännittämistä levisi saliin.

Alcozeria luonnehditaan herkäksi tulkitsijaksi, mitä hän olikin. Cécile Chaminaden etydimäinen Thème varié oli helisevä, juoksevainen. Herkkyyttä on soittaa intohimoisesti ja voimakkaasti. Alcozer soitti riemuiten.

Välillä hän soitti, minun korviini, suorittaen, kuin luentona konsertin teemasta. Ja mitä ajattelinkaan?  Että pitää lukea buddhalaisuudesta – ja intohimosta. Suuri levollisuus ei sovi kaikkeen esittämiseen, pyöristikö Buddha välillä energioita?  May Aufderheiden kaksi hilpeää ragtimeä menivät kyllä ragtime-junallaan reipasta vauhtia. Viimeisellä lyönnillä lensivät pianistin silmälasit jonnekin kauas! Semmoista en ole ennen nähnytkään. No, kerran viulun jousi eli roka lensi ennen ratkaisevaa loppusäveltä keskelle yleisöä Schubert-konsertissa Turun linnassa. Forelli-kvintetto lipesi kuin sätkivä kala käsistä. Mutta kaikkia nauratti.

Germaine Tailleferren harpulle säveltämä Sonata per arpa kutsui tanssimaan. Mielenkiintoista, inspiroivaa musiikkia.

Lili Boulangerin pieni kappale  D´un jardin clair oli tuttu, tuttu. Ihastuttavaa puutarhassakäyntimusiikkia  – on Ylen jonkin kulttuuriohjelman tunnusmusiikki. Johdattelua sisälle vehreästä portista, gladiolusten ohi kohti iiristen reunustamaa lampea. – Youtubessa on Boulangerin samanhenkinen, mutta synkkää menoa kuljettava D´Un soir triste vuodelta 1918. Ensimmäinen maailmansota – uuden modernin ajan, tieteen ja taiteen avartumisen jälkeen verenhimoisen sotaan yllyttämisen ja propagandan ärsyttämänä teolliseen sotaan räjähtänyt Eurooppa. Mielettömäksi osoittautunut ihmislaji. Näin sitä kuulee.

Konsertin listassa ainoa elossa oleva säveltäjä on yhdysvaltalainen Elaine Fine. Tishri-sävellyksen nimi tarkoittaa ensimmäistä kuukautta juutalaisessa kalenterissa. Sulaa musiikkia korville, jännittävä rytminen kartta. Ensimmäinen – olisin kuullut mielelläni lisäosia.

Youtubessa onneksi on lisää kuunneltavaa. Ei näitä muuten kuule missään, vaikka monta syytä olisi. Jäljelle jäi vain kysymys: Missä muualla näitä soitetaan, esitetään? Onko näitä nuottivihoissa? Sukupuoleen on niin totuttu, että sitä ei enää huomata, että keskinkertaisempikin mies- valitaan ohjelmistoon ennen loistavaa nais-. Vai kuinka?

Kulttuuri ajattelee minussa.

En havainnut nuoteissa sukupuolieroja. Enkä tiedä mitä ne edes olisivat. Musiikki on musiikkia, kuten olin ajatellutkin. Mutta se pitää ajatella.

 

Ohjelma:

1.Maddalena Casulana (n. 1544-n.1590):  Vaghi amorosi augelli – O notte ocielo o mare (Madrigali quattro voces – II libro, 1570)

2. Elisabeth de la Guère (1666-1729): Allemanda – Sarabanda – Giga – Ciaccona (Suite in la minore, 1687)

3. Maria Anna Martinez (1744-1812): Sonata in la maggiore (1765)

4. Clara Wieck-Schumann (1819-1896): Scherzo, op. 14 (1845)

5. Amy Beach (1867-1944): Dreaming, op, 15,3 (1892)

* * *

6. Cécile Chaminade (1857-1944): Thème varié, op. 89 (1898)

7. May Aufderheide (1888-1972): Dusty & Buzzer Rags (1908-09)

8. Mél Bonis (1858-1937): Phoebé, op. 30 ( 1909)

9. Helena Stone Torgerson (1877-1941): The Squirrel (1915)

10. Lili Boulanger  (1893-1918): D´un jardin clair (1918)

* * *

11. Elisabetta de Gambarini (1731-1765): Minuet et tambourin. Lessons, op. 2 (1750)

12. Fanny Mendelssohn-Hensel (1805-1847): Lieder, op. 8,1 (1828)

13. Valborg Aulin (1860-1928): Romanza (1884)

14. Germaine Tailleferre (1892-1983): Sonata per arpa (1957)

15. Elaine Fine (1959-): 12. Tishri.  – Preludes 5775 (2014)

 

http://www.sibeliusmuseum.fi/fi/

https://www.youtube.com/channel/UC6DML45zsCjYQA9Pf4yIsyA

 

Kuva: Taina Saarinen