”Ystävyyspiiri”

Tehtäväpäiväkirjan ”Elämäni vuosi” tehtävä n:o 268: Piirrä ystävyyspiirisi. Tiistaina, 13. huhtikuuta, 2021

Alakoulussa vuoden 1971 vaiheilla opettaja teetti meillä 11- tai 12-vuotialla kartan oman luokan sosiaalisista suhteista. Itselle tärkein luokkatoveri eli siis paras ystävä piirrettiin suurimmalla pallolla ja lähimmäs omaa itse-palloa, ja niin edelleen.

Avasin Elämäni vuosi -tehtäväpäiväkirjan kohdasta 268. ”Piirrä tähän ystävyyspiirisi”. Ystävyys on lähelle tulemista ja lähelle päästämistä, luotettavuutta, arvostamista ja rakastavaa asennetta. Siinä ei kukaan onnistu aina. Ystävyys kestää senkin.

Toiseen karttaan piirrettiin kaikkien luokkalaisten väliset suhteet. Sitä pidempi viiva eri pallojen välillä, mitä etäisempi tai ohuempi ystävyys oli tai sen arveli olevan kahden luokkalaisen välillä, ja päinvastoin. Sitä paksumpi se viiva, mitä läheisempi ja lujempi ystävyys.

Se oli vaikea tehtävä. Omat läheisimmät kaverit oli helppoa kuvata, mutta kokonaisuuden miettiminen oli hankalaa. Hankaluus yllätti. Olin lillunut oletuksessa, että tunnen meidän luokan, mutta tehtävä sai ymmärtämään, ettei niin voi olla.

Tehtävä teki minuun kuitenkin vaikutuksen. Muistan sen hyvin ja se on vuosien mittaan palannut mieleeni. Ei sisällön ja niiden oppilaiden, sen koululuokan takia – tuskin muistan kaikkien nimiä – vaan sosiaalisena kuvaajana, ryhmädynamiikan graafisena mallina.

Opettaja saattoi olla perehtynyt sosiometrisen havainnoinnin menetelmiin. Peruskoulu oli kotikunnassani tuolloin jo hyvää todellisuutta ja oppilaita ja opettajuutta katsottiin uusista näkökulmista. Opettajat kävivät koulutuksissa innokkaasti, he halusivat olla valmiita peruskouluun. Elin onnekseni kokeiluperuskoulukunnassa.

Opettajan vanhakantainen auktoriteettiasema oli purkuvalmis ja onnekseni koin siis sitäkin. Sosiologian suosio yhteiskuntatieteissä oli versovimmillaan ja olisi outoa, jos sen näkökulmia ei olisi opettajien koulutuksissa tuotu tueksi tulevaisuuden koulun rakentamisen vaiheessa. On siis melko varmaa, että tuo pieni luokan sosiaalisia suhteita kuvaava kokemusasiantuntijagrafiikka oli jonkin antoisan koulutuksen tuloksia. Opettaja kommentoikin lyhyesti tuloksia. Muistan hänen todenneen, että se vastasi suurin pirtein hänen havaintojaan, mutta kiinnostavia kuvioita oli myös paljon.

Opettaja siis antoi arvoa meille, lapsille ja meidän näkemyksillemme. Se oli uutta koulua. Olin ylpeä peruskoululainen, tulevaisuuden lapsi.

Vaan entä nyt?

Kuvassani ja ”päiväkirjatehtävässä” numero 268 on ystävyyspiiri. Ei ystävä-, vaan ystävyyspiiri. Ajatus oli heti kirkas: näin ystävyyden, ystävyydet tuloina ja lähtöinä, tapaamisina, voimistuvina ja heikkenevinä, ajasta toiseen muuntuvina. Yksikään ystävä ei ole vierellä kaiken aikaa. Ystävät, tuttavat, hyvät kaverit ovat liittymisiä yhteen erilaisissa tilanteissa. Ystävyys on ketju kohtaamisia, jotka vahvistavat ja uudistavat ystävyyttä. Ystävyys on kuin kaikki elävä – se muuntuu kaiken aikaa.

Lukion psykologianopettajamme kehotti kerran katsomaan ympärillemme: Näette nyt loppuelämänne ystäväpiirin.

Ai kauhistus. Olin lukioaikana todella yksinäinen, en osannut ystävystyä, en osannut etsiä vastakaikua kirjallisuus-, teatteri-, elokuvakerho- ja taidegalleriaharrastuksilleni. Koska en havainnut yhtään potentiaalista ystävää ympärilläni, olisinko siis loppuikäni yksin?

Minun ei ole helppoa rakentaa ystävyyksiä. EI vaikka olen kovin sosiaalinen.

Mutta ympärilläni on nykyään suurta ystävyyttä ja huomaavaisuutta, iloa ja tukea.

Huomenna menen illan pimetessä katsomaan Heidin kanssa geokätkön. Äsken puhuin puhelimessa Arjan kanssa, puhumme usein ja pitkään ja nykyisin paljon ajasta, ajan olemuksesta ja ajan kauneudesta. Mieheni on hyvä ystäväni, luotettava kuin kivi ja on suuri rauha tietää olevansa toiselle niin tärkeä kuin hänelle olen. Jaana vinkkasi etä-asahista, jonka mukavat liikesarjat vielä tänään illalla teen. Riitan kanssa päädyimme yhteen yhteisen mummitason kontaktin kautta – hän arveli meidän sopivan yhteen ja oli siinä erittäin oikeassa. Meidän ystävyytemme on koskettavaa ja apu on suurta. Sirulle lähetin juuri syntymäpäivälahjan. Odotan koronapandemian hellittämistä, että voin taas tavata ystävääni Merikaa, jonka kanssa ystävystyin 52 vuotta sitten. Niinalle vien kassillisen kankaita; hän on ompelutaitojeni opastaja ja tuki ja turva, iloinen sydän. Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, Jorma, lähtee kanssani teatteriin viikon päästä. Eija on tuonut elämääni paljon uutta ja ollaan jaettu kummallekin uusia juttuja tanssin ja ompelemisen ihmeellisessä maailmassa. Aija lähetti kuvan koirastaan, sielunsisarestani Jedi-terrieristä, ja toivoi pian kesää, jolloin todennäköisesti tapaamme. Ritva kirjoitti minulle kirjeen, mikä yllätti minut viime viikolla niin, että sain kyyneliä silmiini. Marja-Liisalta tuli myös kirje, ja se oli kuohuttavan suuri yllätys. ”Lämmöllä sinua muistaen”. Lukupiirini on hyväntuulista ystävyyttä ja ystävällisyyttä, huomaavaisuutta ja lempeyttä ja kannattelevuutta. Ja kuinka moni muu! Nuorten aikuisten lasteni kanssa äitiyteen tulee ystävyyttä. Toivon ja uskon niin. Me ansaitsemme sen.

Onneksi psykanope oli täysin väärässä. Kuinka ollakaan, siitä luokasta en ole edes tavannut ketään lukion jälkeen. Eikä siinä vielä kaikki: minun on käynyt hyvin, elämässäni on vain hyviä ihmisiä. Se on ihme.

Keräilen alakoulun äidinkielenkirjoja. Tässä ainoa niistä löytämäni lähinnä piiriä esittävä kuva. Ihanat lapset! Mutta miksi puuttuu käsi kädessä, yhdessä tekemisen esillä pitäminen?
Kuosmanen, Merenkylä, Merenkylä: Lukutunnin kirja II (1964, 2. p)