Nokka

Tehtäväpäiväkirjasta ”Elämäni vuosi”, tehtävä 233, tänään lauantaina 17. huhtikuuta 2021. Päivä n:o 6. ”Tässä on nokka. Täydennä kuva.”.

Ei pidä maskia syyttää, jos naama on pieni.

Ei pidä tukaania syyttää, jos itse on kuhankeittäjä. Tunnistan tukaanin, enkä syytä sitä mistään, mutta en tunnista kuhankeittäjää, mikä ei ole sen vika.

En tiedä onko kuhankeittäjä harvinainen vai peräti kuollut sukupuuttoon vai onko niitä koivut täynnänsä. Pesiikö se Suomessa? Onko se muuttolintu? Millainen ääni sillä on? Mitä se syö? Miten se onkin noin keltainen?

Lastenkirjoissa esitellään meillä täällä Pohjolassa norsu, panda, koala, tiikeri ja leijona, krokotiili ja hippo, myös vauvojen kuvakirjoissa. Kettu, jänis – ne löytyvät kyllä. Mutta onko karhu yksinkertaisesti liian TOTTA sopiakseen lastenkirjan kuvitukseksi? Onko karhuvaara liian todellinen? ”Nalleja” ei nyt lasketa. Ja susi? On periaatteessa mahdollista tavata karhu ja susi Suomen metsässä. Ymmärtääkseni sitä pelätään, vaikka todennäköisyys on pieni.

Kiven Seitsemässä veljeksessä karhu tappoi poikien isän näiden ollessa pieniä ja nuoria. Onko romaani riittävän tuttu herättääkseen epämieluisia tunteita?

Kansanperinteessämme on ollut tapana järjestää peijaiset karhun tultua kaadetuksi. Peijaiset oivat juhlat karhulle, ettei se ikään kuin huomaisi hengenmenoaan. Peijaiset olivat pitkä ja monimutkainen rituaali, siis näytelmä, aivan aito suureellinen juhla ruokineen ja kaikkineen, ja sillä tavoin sovitettiin kaatoa ja sen aiheuttamaa pelkoa ja syyllisyyttä. Karhun arveltiin olevan ihmiselle sukua muinaisajoilta. Karhua ja koko karhun sukua kunnioitettiin ja pelättiin niin, että sen nimeä ei sanottu, ei sopinut sanoa ääneen. K-sanan katsottiin kutsuvan k:a. Oli sen sijaan otso, mesikämmen, ohto, kontio, metsän omena. Voin kuvitella, että teinit huuteli metsissä ollessaan ”K-K-K–KONTIO!”. Virnuillen, mutta valmiina säntäämään pakoon.

Karhu on Suomessa hirven ohella ainoa myyttinen eläin. Se tarkoittaa hiljaista tietoutta, sanontoja, tapoja, uskomuksia, käytänteitä, joiden takana on usko eläinten erityisiin voimiin ja tämän elämän ja maailman ulkopuolella olevaan valtakuntaan, johon karhu oli yhteydessä. Ihminen pääsi yhteyteen myyttisten voimien kanssa taioilla, loitsuilla, rituaaleilla.

No ei ole ainoat. Rupikonna on, kuikka on ja sotka, kettu ja susikin, ja pääskynen päivän lintu liiriliirilii.

MUTTA MISSÄ ON KUHANKEITTÄJÄ?

Lapsillani oli kuvakirja, jossa sinitiaisen kohdalla lukee ”lintu”.

LINTU.

Pienet ovat ahnaita oppijoita ja avoimia uudelle tiedolle. ´Sinitiainen´ ei sotkisi lapsen kielellistä eikä älyllistä kehitystä, eikä kaikkien pienikokoisten lintujen nimeämine ”linnuiksi” turvaa lapsen aivoja.

Päinvastoin.

Sama koskee kuhankeittäjää. Ja muita. Pikkulintuja.

Tunnen monta henkilöä, jotka ovat pieninä selanneet ja lukeneet lintukirjaa ja hyönteisopasta ja eläinten jälkikirjaa ”Mikä tästä meni?” enemmän kuin mielellään. Ne ovat kirjoja, joita voi mainiosti lukea iltakirjana, ja huomautettakoon, että ääneen voi lapselleen lukea myös muulloin kuin iltaisin, jolloin itsekin on mahdollisesti väsyneimmillään. Jos ei itse satu olemaan ornitologian harrastaja (tai botaniikan tai entomologian tai biologian yleensäkin), oman ympäristönsä yksityiskohtien ymmärtäminen ja tunnistaminen lisää ymmärrystä koko elämänmuodosta ja siten myös itsestään.

Minun kuhankeittäjälläni on päivän kuvassa tukaanin nokka, koska tukaani on minulle tutumpi kuin tämä Oriolis oriolis, kottaraisen kokoinen varpuslintu, joka elää Etelä-Suomessa. Kannan painopiste on Kaakkois-Suomessa. Pesänsä kuhankeittäjä rakentaa rantametsissä. Tunnistan että on syytä alkaa katsella lintuja tarkemmin ja ottaa selvää miten ne elelevät.

Tässä linkki, jossa lisää, koska jostakin se on aloitettava: Kuhankeittäjä, Oriolus oriolus – Linnut – LuontoPortti

Magnus von Wright, Kuhankeittäjiä (1860). Tästä se lähti se pikkulintu, joka näin olen nyt sitten tunnistanut koiraspuoliseksi kuhankeittäjäksi.