Minkä äänen kuulit tänään ensimmäiseksi?

Tehtäväpäiväkirjasta ”Elämäni vuosi”, tehtävä 36, tänään perjantaina 16. huhtikuuta 2021. Päivä n:o 5. ”Minkä äänen kuulit tänään ensimmäiseksi? Piirrä kuva siitä mistä ääni lähti.

Nukun yleensä vuoden ympäri makuuhuoneen ikkuna auki. Kylmimpään aikaan lämpimiä peittoja on kaksi ja päiväksi laitan huoneeseen lämmön päälle. Viileä huone rauhoittaa hyvät unet (vaikka toisiaan en unta kunnolla saakaan) ja keväänkin tietää olevan tulossa, kun ihmeen varhainen mustarastas esittää parastaan. Ne tosiaan ilmaantuvat reviirihommiin vielä talven keleillä.

Toisinaan ikkuna jää avaamatta kuten eilen illalla, ja niinpä tänä aamuna linnut lauloivat ihan keskenään ja minä heräsin kellon napsahdukseen. Se oli herätysasetuksilla tasan seitsemältä, mutta herätys oli pois päältä. Kuului vain pehmeä naps.

”Aika on arvokkainta mitä voimme toisillemme antaa”, sanoo rakas ystäväni. Me kirjoitamme toisillemme, keskustelemme kirjoittaen, ja puhumme myös pitkiä puheluita ajan olemuksesta, ajan kauneudesta, ajan ainutkertaisuudesta. Aihe on kummallekin ajankohtainen ja siksi loputtoman kiinnostava: miten nopeasti tämä elämä on tähän saakka mennyt!

40

Kun täytin neljäkymmentä, imetin nuorimmaistani. Oli vauva ja sitten oli isompi ja hänen leikkejään, oli soittotunteja, lukemisia, keskusteluja, kysymyksiä. Olin iloisen huoleton: En ole edes elämäni puolivälissä! Elämäni oli ollut pitkään hyvää yhdenikäisen edistystä, kehitystä ja jatkumoa, sitä joka oli alkanut suunnilleen 19 vuoden kieppeillä ja vain parantunut vuosi vuodelta. Olin niihin aikoihin minä, en jonkin ikäinen. Olin kaiken aikaa menossa jotain uutta kohti. Siihen riitti yksinkertaisesti se, että heräsin joka aamu uuteen päivään. Iltaisin mietin mitä hienoa olin taas kokenut tänään. Ja ei, ei ollut yksinomaan onnenauvoisia päiviä, todellakaan, ei kenenkään elämä ole sellaista. Minulla on vain taipumusta unohtaa ikävyydet.

50

Kun täytin viisikymmentä, tajusin vallan hyvin, etten ole enää puolivälissä, että olen ylittänyt elämäni janan puolivälin. Olisi pitänyt sittenkin yrittää jaksaa järjestää ne isot juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin, jolloin kaikki oli pelkkää iloa ja toiveikkuutta, elämän osat olivat niin hyvin kuin yhdellä kertaa voi olla. Jähmetyin. En tule ehtimään kaikkea, mikä kiinnostaa tehdä, oppia ja toteuttaa.

Seuraavat kymmenen vuotta ovat olleet kuin nopeasti selattu päivän lehti. Paljon on tapahtunut, paljon olisi saanut jäädä tapahtumatta, semmoinen tavallisen uutispäivän lehti. Tämä kulunut kymmenvuotisjakso on jäänyt minulta suurelta osaltaan elämättä, sanan hienoimmassa merkityksessä nauttimatta. On tuntunut, että on menetykset, menetyksen kaltaiset muutokset ja mahdollisuuksien horisontti ovat määritelleet aikaa.

Ei niin, ettenkö olisi juuri samana kautena tässä saanut elämääni upeita asioita ja tutustunut juuri tänä aikana minuun syvästi vaikuttaneisiin ihmisiin. Juuri niin on tapahtunut. Mutta pohjavire, pohjavirta on ollut ajoittain niin synkkä ja raskas, että suurinkaan ilo ja riemu ei ole saanut sitä ihan huuhdeltua pois.

Tänään heräsin uuteen päivään, uuteen kauteen (eikä ole syntymäpäiväni). Ei se tie-ten-kään käy käden käänteessä sellainen muutos, vaan päivän mittaan yhdistelin pitkään olemassa olleita asioita ja tunsin valtavaa helpotuksen tunnetta. Kuten esimerkiksi se miten eilen ajeltiin ystäväni kanssa ympäri kaupunkia pimeässä. Siis – pimeässä. Kertaakaan ei vilahtanut tajuntaan semmoinen, että pelkään pimeässä aivan hirveästi, paniikinomaisesti, silkkaa kauhua. Ei, vaan meillä oli hauskaa geokätköjä etsiessä ja kevään iltayössä viilettäessä. Valona oli ystäväni Heidi. Sellaisia asioita näytti tämä päivä, johon heräsin naps kello seitsemän.