Altamiran punainen härkä

ISO punainen härkä laukkaa täyttä vauhtia. Sen jalat ovat nopeat ja hoikat ja se huiskii hännällään. Pää on valtava, kaulaakaan ei näy, sillä ei ole kaulaa ensinkään, sen pää on kiinni rinnassa. Pää on aivan alhaalla, etusorkat osuvat leukaan, ellei se pidä varaansa.

Sen naama on pelkkää silmää ja otsaa. Pää on alhaalla, se hyökkää ja syöksyy kohti. Kuinka iso tuo edes on? Tuolle ei pärjää mikään.

Härän silmä katsoo suoraan kohti. Härkä on niin hurja ja painava ja suuri ja se painelee niin kovaa vauhtia, että minä katson sitä varmuuden vuoksi vähän varovasti – käännän vähän päätä pois. Jos tuo olisi nyt tässä, en tiedä mihin pääsisin piiloon. En tahtoisi että tuo katsoisi minua.

Kuvana, kuviona Altamiran härkä on kuin koru. Symmetrinen viisikulmio, kompakti selvärajainen yksi massa. Värikin muistuttaa tummaa meripihkaa. Sarvet ovat kaksi kaunista kaartuvaa kaarta, kuin tuntosarvet. Melkein yhtä sirot ovat jalat. Ne näyttävät patinoituneelta hopealangalta, jonka päättäväiseen paketointiin kallisarvoinen kivi on kiedottu. Mutta kaikki on yhtä massaa, ei ole mitään siroa ja pientä. Tässä hahmossa ei ole muuta kuin silmä ja valtava massa. Härkä on yhtä aikaa kevyt ja raskas. Se on liike, voima, kallio johon se on maalattu, ja se syöksyy eteenpäin, se lentää.

Kaikki härässä on sen silmässä ja sen punaisessa selässä. Nyt, kauan myöhemmin, voin ottaa kännykällä kirjan punaisesta härästä kuvan ja viedä siitä kuvankäsittelyn perustekniikalla värit ja silmän, ja huomaan, että sen voima on poissa. Jäljellä on tahra.

Altamiran härän voima on silmässä (peitetty) ja värissä (poistettu).

Punainen selkä on kaunis. Samalla tavalla punaista en ole nähnyt muualla. Vaan sama punainen on kuin onkin sen kirjan kannessa, jossa on tämä lumoava Altamiran härkä (s. 548). Kirja on Otavan Suuri tietosanakirja, 1. osa A–ARB (1960).

<p value="<amp-fit-text layout="fixed-height" min-font-size="6" max-font-size="72" height="80">

Avokätinen kustantaja postitti Otavan Uuden tietosanakirjansa jokaiseen suomalaiseen kotiin ja niin se seisoi meilläkin kirjahyllyssä. Sarjassa oli 26 osaa, joten sivistykseeni jäi siinä vaiheessa aukkoja, koska meille ei vielä siinä nuoren perheen vaiheessa ostettu kirjasarjaa (vasta sitten kun me lapset osattiin lukea). Yhdessäkin kirjassa on paljon luettavaa, ja kun en siis osannut lukea, niin A–ARB riitti oikein hyvin. Tässä ensimmäisessäkin osassa 936 sivua.

A–ARB:ssa on paljon kuvia ja se on pääosin mustavalkoinen. Värikuvat on painettu erilaiselle paperille, mutta ei sentään erillisiin liitteisiin. Altamiran härkä on kohdassa ALT.

Altamira [-mi-´], luola Espanjan pohjoisrannikolla Santanderin länsipuolella. A. on S:n muotoinen 280 m pitkä luola, jossa on esihistoriallisia kulttuurikerroksia paleoliittisen kivikauden nuoremman jakson solutré- ja madeleine-ajalta. A:n kallioseinistä löydettiin 1879 ensimmäiset paleoliittiset luolamaalaukset. Niiden eloisasti ja luonnonmukaisesti kuvatuissa metsästyskohtauksissa esiintyy biisonihärkiä, villihevosia, villisikoja ym. sekä  ehkä eläimiksi pukeutuneita ihmisiä.” (s. 550)

Koska en osannut lukea (eli olin alle 6-vuotias, mutta tiedän perehtyneeni A–ARB:iin 3–4-vuotiaana), kuvat olivat tärkeintä. Värikuvat voittivat mustavalkoiset. En kyllästynyt katselemaan niitä. Pidin kaikesta paljon.

Roald Amundsen. Anestesia. Alppikasvit. Kuningatar Nefertiti (kohdassa Afrikka).

Vasili Kandinski; Improvisaatio 35 (1914). Piet Mondrian: Sommitelma (1913). Brueghel: Maalaistanssit ( joka oli minusta pienenä pelottava maalaus). Otto Mäkilä: Sommitelma (1953).

Mutta kyllä mustavalkoisetkin kuvat kiinnostivat.

Adjutanttilintu. Tykkäsin sen ilmeestä ja ryhdistä. Ammoniitteja – mitä ikinä olivatkaan, näkinkengiltä näyttivät, ihan sama, koska hurmaavia kierteitä. Fossiileja, tykkään edelleen fossiileista. Ateena Akropolis. Tsaaritar Aleksandra Fedorovna: tykkäsin kun oli naisiakin mukana, suurin osa kuvista esitti vanhoja ukkoja. Ahven hämmästytti minua aina – mitä ahven tekee ammoniittien, tsaarittarien, Ateenoiden, Mondrianin ja Kandiskin keskellä. Minulle ei kelvannut selitykseksi A. Olin eksoottisen lumoissa.

LUOLAAN PITÄIS PÄÄSTÄ

Tahtoisin tietenkin nähdä Altamiran punaisen härän. Se vain ei käy. Olen saanut nähdä Mona Lisan, Ateenan Akropolis-kukkulan pantheoneineen, Gizan pyramidit (ja kavunnut yhteen sisällekin), sfinksin ja hiekka-aavikon, Norjan kuningasperheen ja Václav Havelin ja saanut keskustella Eeva Kilven, Hannu Taanilan ja Jörn Donnerin kanssa ja hengittänyt samaa huoneilmaa David Bowien kanssa vuonna 1977. Yksi lapsuuteni tärkeistä vaikuttajista on menetetty mahdollisuus (Bowie teini-iästä alkaen), koska luola suljettiin matkailijoilta jo vuonna 1977, havaittiin, että hengitysilmasta tiivistynyt kosteus vahingoitti maalauksia. Luolien lähistöllä, maan pinnalla on jonkinlainen jäljennös, jota saa katsella, mutta ei se ihan sama ole. Niin se vain on.

Siellä ne kuitenkin ovat ja sekin on jotain. Luola on lähellä Santanderin kaupunkia, joka on Cantabrian maakunnassa, ihan meren rannalla, Biskajanlahden. Lähellä on Bilbao. Ja minulla on aina A–ARB:ni.

Altamiran luola on täynnä maalauksia. Maalarit elivät 40 000 vuotta sitten. Olivat nykyihmisiä, arvelevat arkeologit, mutta joku on neanderthalilaistenkin kannalla. Enää pitäisi tietää oliko neanderthalilaisilla tarpeeksi hyvät kognitiiviset taidot maalaushommiin – eli tietoa, ajattelua, ongelmanratkaisua.

Tyyppi nimeltä Marcelino Sanz de Sautuola oli jo käynyt luolissa, mutta vasta hänen 9-vuotias tyttärensä María katseli ympärilleen ja huomasi maalaukset. Se oli vuonna 1879 se. Tästä voidaan taas kerran vetää tuttu johtopäätös, että lasten näkökulmiin kannattaa luottaa. Ja siksi iskä Marían mukaan tietysti ottikin. ”Mennääs taas vähän kiertelemään luolia löytyiskö jotain tietosanakirjatavaraa!”.

María Sanz de Sautuola oli yhdeksänvuotias, joka katseli Altamiran luolassa ympärilleen. (lähde: Wikipedia)

Ei ole Altamiran iloisessa siassa samaa vimmaa ja voimaa kuin punaisessa härässä.
Mutta ei jokaisessa tarvitsekaan olla, ja on hyvä että naurattaa. En muuten tiedä miten tämän kuvatekstin saa symmetrisesti kuvan alle.




Otavan Uusi tietosanakirja (1-24) julkaistiin 1960-66. Se käsittää yhteensä 15 474 sivua, joista 11 568 on varsinaisia tekstisivuja, 728 hakemistosivuja 2 192 mustavalkoisia liitesivuja, 239 väriliitesivuja ja 308 karttaliitesivuja. Teos sisältää 130 517 hakusana-artikkelia, joten se on laajin Suomessa koskaan julkaistu tietosanakirja. Hakemistossa on 125 782 hakusanaa, joista on n. 185 000 viittausta tekstiin, kuviin ja karttoihin. Kuvia on 23 445 joista 1 343 nelivärisiä ja karttoja 674, joista 257 monivärisiä. Artikkelit kirjoitti ja toimitustyön suoritti 770 suom. asiantuntijaa ja toimittajaa. U:n kaksi täydennysosaa (yht. n. 900 sivua) julkaistiin 1972. (Lähde: Uusi tietosanakirja : täydennysosa 2 : LV-Ö, päätoim Valpola, Veli ja Anttila, Inkeri. s. 729. Porvoo: Helsinki : WSOY : Tietosanakirja oy, 1972)

Kirjasarjaa myytiin 30 000 sarjaa. 
 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s