Kun elokuvalehti kääntyi

Arvottomat – impressionistista reseptioestetiikkaa

”Elokuva on osoitettu nuorille ihmisille. Keskivertokeski-ikäisen on äärettömän vaikeaa ymmärtää sitä. Vähä ikä ei tietysti riitä, katsojan on oltava yleistä tasoa hieman älykkäämpi ja oppineempi sekä tunnettava elokuvan keinoja, jotta teoksen sisäänpäin kääntynyt maailma saisi merkityksiä katsojan todellisuudessa.

Toisaalta elokuva on hämmentävän naiivi. Näyttelijät katsovat usein katsojaa suoraan silmiin.

Elokuva on tyyliltään ”amerikkalainen”, mutta lähellä ”ranskalaista”. Kuitenkin se on suomalainen elokuva, sitä ei olisi voitu tehdä missään muualla. Jotenkin elokuvan maailma ei kyllä ole Suomessa: se mitä tapahtuu, millä tavoin tapahtuu, ei löydä perustaansa kotimaisessa traditiossa.

Elokuvassa näyttelevät ihmiset puhuvat joka tapauksessa suomea, hyvin puhuvatkin. Minkäänlaista pyrkimystä mannermaiseen kokonaisilmaisuun ei ole. Näin ollen joutuu elegantti dekadenssi rajoittumaan atmosfääriin. Rakenteellista ristiriitaa korostavat lattean arkipäiväiset näyttelijät.

Elokuvassa on paljon väkivaltaa. Elokuva ei olisi menettänyt mitään, jos sitä olisi merkittävästi vähennetty. Väkivalta on hyvin fyysistä ja raakaa. Kohtaus, jossa mies ja nainen ovat huoneessa, ja toinen alkaa riipiä esineitä lattialle ja kaataa huonekaluja, ja lopulta avoimesti hakata kumppaniaan, oli melko lailla Bud Spencer -tyyylinen burleski. Kotimaisesta elokuvasta ei olisi uskonut löytävänsä mitään niin halpahintaista. Yleisönkosiskelu on ilmeistä. Suomalainen elokuva on vielä nupullaan, samaten yleisö, joten taloudelliset näkökohdat pakottanevat tekijät mauttomuuksiin.

Toisaalta väkivalta on olennainen osa elokuvaa. Se luo jännitteitä ihmissuhteisiin, tietyn hengen koko tapahtumakulkuun. Elokuva ei olisi itsensä ilman väkivaltaa.

Sitä paitsi joidenkin elämä on sellaista. Raakuus on osittain kotimainen ilmiö ja elokuvataiteessa suosittua kautta linjan.

Elokuvan kieli on upeaa – loistokasta. Alhaisin spurgukin käyttää hyvää yleiskieltä: suorastaan voisi puhua henkisistä valkeista hansikkaista.

Jo kieli tekee elokuvasta ns. hyvän. On luultavaa, että ilman sitä elokuva ei olisi sitä mitä se on. Virheetön, herkkä suomen kieli saa uuden ulottuvuuden. Se kuvastaa sieluntilaa.

Toisaalta on outoa, että elokuva, joka on tarkoitettu rennoksi nuorisoelokuvaksi, joutuu tällaisen kielenhuoltoterrorin kohteeksi. Nuoriso ei jaksa kuunnella näin jäykkää lausuntaa. Kieli on luonnotonta ja vieraannuttavaa. Kankea puheilmaisu osoittaa tekijöiden harrastelijamaisuuden. Minkäänlaiseen kokeilevuuteen ei ole uskallettu antautua.

Elokuva on ensimmäisiä suomalaisia urbaaneja kuvakertomuksia. Kaupunki ja yö ovat symbolisia nykyaikaisen ikuisuuskäsityksen kuvia. Toisaalta olisi ollut katsojan kannalta optimistisempaa näyttää enemmän päivänvaloa.

Konteksti eksplisoituu.

Lyhyesti sanottuna Kaurismäkien elokuva on loistava henkisen avartumisen ilmentymä. Tällaisen elokuvataiteen muodon toivoo pesiytyvän Suomeen, etsivän itseään kehittyen edelleen.

Toisaalta ei olisi suotavaa, että tämänkaltaisen subjektiivinen, yksilöä harhauttava elokuvamuoto pesiytyisi maahamme.

*  *  *

– Kuuntelin teitä, ihmiset, luennoilla, kahvilassa, käytävillä, kurssikirjastossa, Fennicumin aulassa. Kiitos mielikuvista. Kaikkien aikojen sekavimmista ja mielenkiintoisimmista ennakko-odotuksista.

Menen tänään katsomaan elokuvan Arvottomat elokuvateatteri Kinopalatsiin Eerikinkadulla.

Taina Saarinen”

(Tulen Kanta, Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoitten ainejärjestön Kanta ry:n lehti,  marraskuu 1982, s. 15)

Kaikki ovat aina matkalla johonkin. Mikään ei muutu, elokuvissa.
Kaikki ovat aina matkalla johonkin. Mikään ei muutu, elokuvissa.

Matkalla pysähtyneisyydessä

Yllä oleva teksti on siis ainoa kirjoittamani elokuva-arvio Kaurismäen veljesten Arvottomista. Juttuni julkaistiin marraskuussa 1982 opiskelijajärjestön lehdessä, jota olin toimittamassa. Eli, niin, julkaisin sen tavallaan itse.

Ideani oli omani, mutta mielestäni mahdoton toteuttaa. En uskonut, että voisin saada kahta lausetta enempää.

Elokuva oli melkoinen tapaus. Kaikki kommentoivat sitä, siitä puhuttiin kaikkialla. Näki, että se teki aika suuren vaikutuksen. Ei hehkutusta, ei haltioituneita huudahduksia, ei ylisanoja. Pikemminkin viipyileviä pitkiä katseita ei mihinkään,  hitaita osallisuuden osoituksia. En ollut nähnyt sellaista tietoisen, vaikuttunen hiljaisuuden joukkoreaktiota koskaan.

Elokuvia olin kyllä nähnyt. Olin nähnyt elokuvia paljon: olin käynyt yli seitsemän vuotta elokuvakerhoissa, pohjoismaisia helmiä esittävässä Walhallassa ja maailman elokuvaklassikoita esittävässä Turun Elokuvakerhossa. Lisäksi istuin ehtiessäni ylioppilaskunnan omassa elokuvakerhossa, jonka viehättävänä elävien kuvien salina toimi luentosali ykkönen yliopsiton päärakennuksessa. Luin myös Filmihullu-lehteä. Tai yritin. Yhtä hyvin olisin voinut lukioranskallani lukea Cahiers du Cinémaa. Itse asiassa lueskelinkin sitä kirjastossa, ja voi olla, etten saanut siitä vähempää selvää kuin vaikeaselkoisista Filmihullun artikkeleista.

En kuitenkaan hahmottanut mikä Arvottomissa oli niin erityistä ja erilaista, ja se lisäsi kiinnostusta. Kylmänlaisena marraskuun lopun lauantai-iltapäivänä vuonna 1982 käveltiin lopulta kämppäkaverini Kaijan kanssa halki Turun Aurajoen rantatietä Ylioppilaskylästä keskustaan sitä katsomaan.

Olin ennen yliopisto-opintojen alkua varma, että edessä on avoin, kannustava, tietoa jakava ja omia näkemyksiä koetteleva keskustelujen maailma. No ei ollut. Oli besserwisser-kisoja, joihin ei ollut osallisuutta, ellei tiennyt kaikesta kaikkea. Sillä, että halusi tietää kaikesta kaiken, ei ollut suurtakaan arvoa. Olin innokas ja utelias, aika kriittinen, mutta hyväntuulinen nuori. Pidin keskustelemisesta, mutta siinä taidossa vielä varsin kokemattomana mieluiten samanmielisten kanssa. Eri mieltä olevien kanssa en yksinkertaisesti osannut keskustella. Vaikeaa se onkin.

Kun loin yhden artikkelin mittaisen urani elokuvakriitikkona, valitsin metodiksi kuunnella mitä muut siitä sanovat – ennen kuin olin itse sitä nähnyt. Tämä toteutustapa oli turvallinen, koska en luottanut alkuunkaan siihen, että minulla olisi itselläni fiksua kirjoitettavaa. Odotin kirjoittavani liioittelevan vitsin, mutta kun viikko salakuuntelua oli takana ja teksti koossa, kokonaisuudessa on paljonkin mieltä.

Oli tosi jännittävää kirjoittaa muistiin kahvilassa viereisen pöydän keskustelua tai luentosalissa edessä istuvan kuvausta vieruskaverilleen ennen luennon alkua.

Mitä on kengän alla

Pidin Arvottomista heti ensi minuuteista. Tunnistin kulman, sen mistä katseen suunnasta se kertoi. Lakoninen tulkitsematon puhetyyli oli järisyttävää: tuntui vapauttavalta kuulla ikään kuin pelkkiä sanoja (tulkittuna: ”puhtaita sanoja”, ´les mots pures´), kun taide oli ollut vuosikymmenten ajan auktorisoidun puheen reviiriä.

Kun sana oli itse itsensä valtaan asettamien määrittelemä. Arvottomien maailmassa henkilöhahmoja ei määritellyt kukaan.

Taiteen julkinen sana oli ollut iät ja ajat vallattuna. Ei oikein voinut olla sanottavaa (vaikkapa elokuvasta), ellei puhunut nonsensen rajoilla. Kuvaavaa on, että kun Peter von Bagh puhui elokuvista radio-ohjelmissaan ja käytti maalailevaa kuvailukieltä, jotkut naureskelivat: se oli ilmaisuvoimaista, suurta kieltä, jolla von Bagh kuvaili elokuvan radionkuuntelijan kotiin, jokaiselle tasaveroisesti, siihen seinälle.

Minkälainen von Bagh oli Filmihullun päätoimittajana? En muista.

Tuttujen ja puolituttujen jännä hiljainen reaktio Arvottomista liittyi tietenkin siihen millainen Arvottomat on ja miten se on tehty. Siinä on levollisen hengityksen tempo, siinä ehditään katsoa jäämättä tuijottelemaan ja siinä kaikella on merkitystä. Ehkei ole, merkityksiä syntyy, kun on rauha katsoa. Elokuva täydentyy katsojan aivoissa.

Niin se on: askeleen alle jäävällä hiekanjyvällä ei ole sinänsä ehkä merkitystä, mutta se askel, se kävely, se lähtö, se matka ei olisi mahdollinen ilman sitä mikä jää jalan alle. Krats. On oltava tietynlaista pysähtyneisyyttä, jotta ehtii huomata yksityiskohdat ja niiden arvon. Tietynlaista poistumista ja astumista ulkopuolelle, katsomista toisesta kulmasta tuttuja asioita.

Arvottomat: kaikella on merkitystä. Kaikella on arvoa. Se onkin Kaurismäkien, kummankin, elokuvien pitkä teema. Vaikka heidän seuraavat elokuvansa olivat toisenlaisia, Arvottomat oli se, joka käänsi lehden suomalaisessa elokuvateattereissa. Monesta tuli itseensä paremmin luotava katsoja. Vai kuinka?

Arvottomat oli selvää tavaraa populaarikulttuurissa eläneelle kaverille, joka luki Soundia ja Pahkasikaa. Elokuva iski silmää sille, ettei se pyri olemaan realistinen niin kuin Mikko Niskasen Ajolähtö”, Sunell kuvaa. (HS 1.11.2019)

 

Arvottomat

Ohjaus Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus Aki Kaursimäki
Säveltäjä Anssi Tikanmäki
Kuvaaja Timo Salminen
Tuotantoyhtiö Villealfa Filmproductions
 Matti Pellonpää … Manne
 Pirkko Hämäläinen … Veera
 Juuso Hirvikangas … Harri Salminen
 Esko Nikkari … Hagström
 Jorma Markkula … Mitja
 Asmo Hurula … Väyry
 Ari Piispa … Vasili
 Aki Kaurismäki … Ville Alfa
 Aino Seppo … Tiina
 Veikko Aaltonen … Juippi
 Elina Kivihalme … Anna-Kaarina, Juipin vaimo
 Eija Vilpas … Rulettiemäntä
 Riitta Havukainen … Tyttö autossa

(Elokuvan tekijätiedot: Wikipedia)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s